Siirry sisältöön
Haku Lahjoita
Numero 4/2021 Henkilötarinat

Kunpa joku olisi kertonut minulle parisuhteesta 

Ulla Löppönen reflektoi autistisia piirteitään ja pohtii itseään tyydyttävän parisuhteen mahdollisuutta neurotyypillisen ihmisen kanssa.

Parisuhde tuntuu olevan yksi niistä evolutiivisista neuronormaalien salaliitoista, jonka säännöt ja toimintamallit jokaisen oletetaan hoksaavan intuitiivisesti. Minä olen oranssi poikkeus sääntöön. Se, mikä minulle on parisuhteessa intuitiivista ja tuntuu oikealta ja hyvältä, ei olekaan sitä muille.  

Nainen tanssii vaaleassa hameessa.

Kuluttavaa molemmille osapuolille 

Luulin vuosikymmeniä, että kyse on vain sen oikein löytämisestä, mutta aikuisiällä diagnoosin saatuani ymmärsin, ettei kyse ole siitä. Odotan lähtökohtaisesti parisuhteelta ja muiltakin ihmissuhteiltani eri asioita. 

Jälkikäteen on helppo sanoa, miksi asiat menivät pieleen. Kyse ei ole siitä, että puolisossani olisi jotakin vikaa. Kyse on siitä, etten osannut ottaa huomioon omia erityispiirteitäni ja mitä ne voisivat saada aikaan sellaisen ihmisen elämässä, joka toivoo neuronormaalia kanssakäymistä. 

Olen ajanut puolisoni hulluksi edes ymmärtämättä miksi. Kuinka vääräksi minun parisuhteeni kohdalla onkaan osoittautunut sanonta: ”Kyllä se ohi menee”. Voin vakuuttaa – ei mene. Olemme puolisoni kanssa käyneet useissa terapioissa, mutta silti liittomme on ollut kuluttava. Kumpikaan ei ole saanut sitä, mitä on kaivannut, eikä kumpikaan osaa tehdä asioita niin kuin toinen kaipaisi ne tehtävän, ponnistelusta huolimatta. 

Nainen istuu kalliojyrkänteellä.

Mitä minun olisi tarvinnut tietää 

Mitä minun autistisena tyttönä tai nuorena olisi sitten tarvinnut tietää autistisesta itsestäni suhteessa toiseen ihmiseen? 

Neuronormaalit näyttäisivät luottavan aivan liikaa siihen, että ihmiset ikään kuin itsestään tietävät mitä pitää tehdä ja miten asiat onnistuvat. Tai milloin pitää erota ja milloin jatkaa yhdessä. Minun olisi sen sijaan tarvinnut saada faktuaalista informaatiota suoraan ja selkeästi. 

Läheisyyden osoittaminen 

Minulle olisi ollut hyödyllistä tietää, millaisia neurotyypillisiä odotuksia minuun kohdistuu parisuhteessa. Esimerkiksi että neurotyypilliset ihmiset haluavat koskettaa toisiaan hyvin usein ja jos siitä kieltäytyy, neurotyypillinen tulkitsee sen niin, ettei heistä pidetä tai että parisuhde voi huonosti. 

Minulle suurinta rakkauden ja välittämisen osoittamista on tehdä toiselle pieniä yllätyksiä silloin, kun hän ei ole paikalla. Esimerkiksi laitan kahvinkeittimen valmiiksi aamulla toisen nukkuessa. Jos toinen tulee paikalle, yllätys on pilalla. Nautin, kun tiedän, että toinen ilahtuu, mutta minun ei tarvitse ottaa vastaan hänen reaktiotaan. 

Opin vähitellen, ettei tämä ole muista ihmisissä yhtä suuria hyvän olon tunteita herättävä kokemus, eikä se riitä parisuhteen liimaksi. Aloin oppia, että parisuhteeseen kuuluu säännöllisiä velvoitteita ja työntekoa. 

Seksi 

Ei olisi ollut pahitteeksi, vaikka joku olisi esittänyt minulle tilastoja siitä, kuinka paljon ihmiset keskimäärin haluavat ja kuinka usein harrastavat seksiä. Olisin myös hyötynyt jonkinlaisesta lomakkeesta, jolla kartoitetaan omaa seksuaalista aktiivisuutta ja itselle tyypillistä käytöstä, jota olisi voinut verrata jonkinlaiseen keskimääräiseen arvoon. 

Olisin tarvinnut tietoa siitä, että minunlaiselleni henkilölle fyysinen kosketus ja seksi voi olla haastavaa. Äänet, tuntemukset, hajut, maut ja pelkästään eroottinen lataus voivat tuntua aggressiivisilta. 

Mies tanssii.

Fyysinen ja henkinen tila 

Hyödyllistä olisi myös ollut tietää, että toinen ihminen vie aika paljon tilaa yhteisestä asunnosta. Hän saattaa pitää voimakkaita ja äkkinäisiä ääniä kuten kuorsaus ja aivastelu sekä paiskoa astioita tiskikoneessa. Tai rakastaa kantaaottavia T-paitoja, jotka ovat minusta loukkaavia. 

Minun olisi ollut hyvä tietää, että neurotyypilliset saattavat tarvita enemmän henkistä tilaa, eivät ole niin analyyttisia tai koe tunteita niin intensiivisesti kuin minä. Neuronormaalin henkisen tilan tarpeen minä koen hylkäyksenä, kun minun fyysisen tilan tarpeeni neuronormaali kokee hylkäyksenä. Olen usein miettinyt, että minulle sopisi mahdollisesti parisuhde, jossa molemmilla olisi oma asunto, jonne voisi vetäytyä, kun aistikuormitus nousee sietämättömäksi. 

Elämä kanssani 

Neuronormaalit kyselevät asioita, joita minä pidän itsestään selvinä. He keskeyttävät vain osoittaakseen, että välittävät. He haluavat keskustella asioista, jotka eivät ole minusta kiinnostavia ja eivät jaksa kuunnella, kun minä haluan keskustella. He haluavat vaikuttaa siihen, miten hoidan omaa kehoani ja miltä näytän ja miten teen asioita. 

He kokevat kompromissit eri tavalla. He eivät näe tekemiäni hiljaisia myönnytyksiä kattiloiden järjestyksessä, vaan vaativat ”oikeita kompromisseja”. Ennen pitkään he alkavat toivoa, että olisin normaali ja kokevat itsensä uhriksi eläessään kanssani. Sitten he saattavat vielä erehtyä luulemaan, etten lainkaan välitä heidän kärsimyksestään, koska en muuta tapojani. Todellisuudessa kärsin henkisesti äärettömän paljon nähdessäni kuinka onnettomia he ovat. 

Mitä voin sanoa? Minustakin olisi kauheaa elää minun kanssani, jos olisin neuronormaali. Mutta olen useiden terapioiden sekä yritysten ja erehdysten kautta ymmärtänyt, etten minä voi muuttua neuronormaaliksi eikä neuronormaali voi muuttua minun tarpeitani vastaavaksi. 

Jos olisin tiennyt tämän, olisin ehkä osannut selittää tulevalle kumppanilleni, millainen olen. En halua olla ypöyksin, sillä tarvitsen apua monimutkaisesta arjesta selviämiseen. Parisuhteeseen tuntuu kuitenkin liittyvän sellaisia ääneen lausumattomia sopimuksia, joihin en halua sitoutua. 

Musertavinta lienee se, että sellaista parisuhdetta, jota minä kaipaan, ei ole olemassa. 

Viestinnän vaikeus 

Tarvitsen paljon selkeää viestintää ymmärtääkseni toisen ihmisen sisäisiä tunteita ja ajatuksia. Minun on hankala ymmärtää kehollisesta viestinnästä ja epäsuorasta verbaalisesta ilmaisusta, milloin joku henkilö on oikeasti syvällisesti kiinnostunut minusta tai milloin haluaa vain seksiä. 

En ymmärrä, milloin toinen ihminen on sarkastinen ja vitsailee tai vinoilee. Joskus olen vasta vuosien päästä havahtunut siihen, että joku oli minulle ilkeä. Tai päinvastoin. Olen alkanut pelätä viestintää ja kun en uskalla viestiä aidosti, hyviäkin ihmissuhteita menee ohi. 

Ihastumisen tuska 

Seurustelu, tapailu ja parisuhde voi osoittautua ahdistavaksi tunteiden kaaokseksi. Ennen kaikkea on vaikea sietää siihen liittyviä hyvin voimakkaita tunteita.  

Suhteen alussa yhteydenottojen odottelu, epävarmuus siitä, onko toinen kiinnostunut vai ei, ja milloin on oikea aika ottaa toiseen yhteyttä, voi olla sietämätöntä. Jännitys, malttamattomuus ja odotus voivat ilmentyä fyysisenä tärinänä, yöunien menettämisenä, maanisuutena ja lopulta loppuun palamisena. Tämä kaikki voi johtaa siihen, että ihmissuhteet ja omat tunteet alkavat tuntua niin epämiellyttäviltä, että niitä pyrkii välttelemään. 

Minulla on valtava emotionaalinen tarve olla yhteydessä toiseen ihmiseen psyykkisellä tasolla. Kiinnitän ystävään tai ihastukseen kaiken huomioni. Koen, että muut ihmiset antavat minulle ensin signaaleja tulla lähelle, mutta sitten kun suuntaan huomioni heihin, he vetäytyvät. Minä jään hämmentyneenä tyhjän päälle. Jos yritän kysyä toiselta, voisiko hän selittää mitä tapahtuu, hän usein kokee sen ahdistavaksi ja etääntyy entisestään. 

Kaksi ihmistä pöydän ääressä pitävät toisiaan kädestä kiinni.

Mitä minä kaipaan 

Musertavinta lienee se, että sellaista parisuhdetta, jota minä kaipaan, ei ole olemassa. Niin huono uutinen kuin parisuhde kanssani neuronormaalille onkin, se kuitenkin tarkoittaa, että hänellä on hyvä mahdollisuus löytää uusi, itseään muistuttava kumppani. Minulla samaa mahdollisuutta ei ole. Suuri osa ihmisistä haluaa mitä neuronormaalit haluaa. 

Minä kaipaan aivan toisenlaista yhteyttä. Olen hiljattain oppinut, että se on jotain mitä muutkin autistiset naiset kaipaavat. Kaipaan ihmistä, joka jaksaa selvittää kanssani kommunikaation vaikeitakin kiemuroita ja on emotionaalisesti saatavilla silloinkin, kun tarvitsen aistikuormani takia fyysistä tilaa ja hiljaisuutta. En ole kiinnostunut tutustumaan kumppanini lisäksi suureen joukkoon kavereita ja sukulaisia. Kaipaan suhdetta, joka on vain minua varten. 

Kaipaan kaikkien ajatusten, salaisuuksien ja unelmien jakamista. Kaipaan henkistä ja hengellistä yhteyttä ja erottamattomuutta. Kaipaan turvallista tilaa toisen ihmisen kanssa. 

Teksti: Ulla Löppönen 

Kuvat: Unsplash 

Artikkeli on julkaistu Autismi-lehdessä 4/2021.