Lapsen kohtaaminen

Noora Koponen, erityislapsen vanhempi ja kansanedustaja.

Jokaisen autismikirjon lapsen tapa olla, elää ja toimia suhteessa omaan ympäristöönsä ja siinä oleviin ihmisiin on ainutlaatuista. Kuten on tapana sanoa, tavattuasi yhden autismikirjon henkilön olet tavannut vain yhden autismikirjon henkilön. Jokaisen kirjoon kuuluvan lapsen kohdalla oppiminen ja tutustuminen alkaa aina alusta.

Alku onkin tässä tärkeä huomio, sillä se rakentaa oikeastaan kaiken pohjan sille, minkälaiseksi vuorovaikutus ja luottamussuhde lapsen ja hänet kohtaavan uuden aikuisen välillä kehittyy. Autismikirjon lapsella kirjon piirteet voivat näkyä monella eri tavalla. Osalla kirjoon voi liittyä myös muita diagnooseja, kuten kehitysvammaisuus, Tourette tms. Riippumatta siitä mikä diagnoosien kokonaisuus on, tai millä tavoin piirteet ulospäin näkyvät kertoo lopulta hyvin vähän siitä, kuinka paljon lapsi siitä huolimatta ympäristöään tiedostaa. Ennen kaikkea siihen kuuluvien ihmisten asenteita ja odotuksia häntä kohtaan.

Autismikirjon lapsi on hyvin herkkä aistimaan sitä, miten toinen ihminen häneen suhtautuu. Jos lapsi kokee ensi kohtaamisella tai myöhemminkin, että häntä vähätellään, puhutaan ohi, lokeroidaan tai vaaditaan liikaa, voi luottamuksellisen vuorovaikutuksen rakentaminen muuttua mahdottomaksi. Autismikirjon lapselle, aivan kuten kenelle tahansa, on tärkeää antaa aito mahdollisuus itse näyttää se, kuka ja millainen henkilö hän ihmisenä on. Tämä voi vaatia aikaa ja monta kohtaamista, mutta niiden myötä kuva lapsesta alkaa rakentua. Perheen mukaan ottaminen tutustuessa lapseen on aivan ensisijaista, sillä usein perheellä on sellaista hiljaista tietoa, joka ei välity epikriiseistä, eikä lapsi itse pysty niistä aikuiselle kertomaan. Ei myöskään ole väärin sanoa lapselle, että itseäkin jännittää tutustua uusiin
ihmisiin. Ensikohtaamisen tärkeyden lisäksi olennaista on avoin mieli. Ihmettely, halu kummastella ja oppia yhdessä lapsen kanssa ja hänen ohjaamanaan luo pohjan tasavertaiselle vuorovaikutukselle, joka vahvistaa lapsen turvallisuuden tunnetta ja sitä, että hän on arvokas ja häneen halutaan tutustua.
Tämä vaatii aikuiselta valmiutta luopua ajatuksista sen suhteen, miten yleisesti totuttujen sosiaalisten sääntöjen mukaan tulisi toimia.

Omanlainen tapa toimia voi lapsella näkyä esimerkiksi niin, että lapsi etsii ensi töikseen kaikki tilasta löytyvät pallot ja pyöreät esineet ja kerää ne yhteen paikkaan, jonka jälkeen ne viedään takaisin ja sama tehdään taas uudestaan. Tai niin, että huoneesta etsitään esine, jota voi ”vipsuttaa”, eli heilutella ja näpertää sormilla edestakaisin samalla, kun lapsi tutustuu uusiin ihmisiin ja tilanteeseen. On tärkeä ymmärtää, että edellä mainitun kaltainen toiminta tuo lapselle paitsi turvaa myös kykyä selviytyä tilanteesta, joka on hänelle vieras.

Aikuinen voi vastavuoroisesti sen sijaan, että suhtautuisi lapsen käyttäytymiseen jumituksena ajatella, että käsillä on tilaisuus tutustua lapseen hänen itsensä osoittamalla tavalla. Lapsi on juuri näyttänyt, että hän pitää palloista ja niiden järjestelystä osoittaen kiinnostustaan matemaattisiin ilmiöihin tai sen, että hän on visuaalinen ja motorinen ja pitää siitä, että voi pitää jatkuvasti yllä pientäkin liikettä. Voisi ajatella, että
tämä on lapselta myös aikuiselle kutsu kokeilla, miltä hänelle mieluisat tekemiset tuntuvat. Vastavuoroinen vipsuttamisen kokeilu aikuisen toimesta, tai auttaminen pallojen keräämisessä kertoo lapselle, että hänen tapansa olla ja toimia on tärkeää, ja että niitä halutaan oppia ja ymmärtää.

Ylipäätään on hyvä ymmärtää, että autismikirjon lapsen tapa olla vuorovaikutuksessa ja ottaa kontaktia toisiin ihmisiin on yksilöllistä. Ei ole sääntö, että lapsi ei koskaan katso silmiin tai että lapsi heijaa atkuvasti
paikallaan. Todennäköisesti lapsi toimii tilanteessa omalla tavallaan, mutta olennaista on, että hänelle suodaan aito mahdollisuus itse tätä tilannetta säädellä. Pakottaminen katsekontaktiin, paikallaan istumiseen tai kättelyyn voi olla kuormittumisen suhteen liian suuri vaatimus ja silloin on tärkeää,
että sellaista ei turhaan lapselta vaadita. Sosiaalinen vuorovaikutustilanne voi jo itsessään olla sellainen, jossa lapsi pinnistelee käyttäen kaikki voimavaransa, ja sen kunnioittaminen ja ymmärtäminen aikuisen puolelta on tärkeää.

Lapsi ei koskaan ole perheestään irrallinen asia. Kun kohtaa lapsen, kohtaa aina samalla koko perheen. Myös tässä kontaktissa asioiden sanoittaminen ja esiin tuomisen tapa on olennaista. Sellaisesta ajatuksesta kannattaa lähteä, että perhe todennäköisesti tietää jo valmiiksi kaikki lapsen toimintakykyyn liittyvät haasteet ja rajoitteet. Niiden kertominen ja painottaminen ilman selkeää syytä on vain harvoin tarpeen. Jos tilanne esimerkiksi tutkimuskäynnin tms. yhteydessä kuitenkin vaatii niiden esille tuontia, on
tärkeää huolehtia siitä, että lapsi kuulee keskustelun vain silloin, kun se on aivan välttämätöntä.

Samaan aikaan on tärkeää, että lasta tai perhettä ei koskaan jätetä tilanteeseen, jossa huomio ja keskustelu ovat keskittyneet ainoastaan pulmien ja ongelmien käsittelyyn. Voimaannuttavaa palautetta on
osattava antaa vastapainoksi, jotta perheen henkinen jaksaminen ei murene ja jotta lapsen käsitys itsestään ei rakentuisi heikkouksien pohjalta. Kerran rikottua on lapsen itsensä vaikea korjata.

Ylipäätään meidän tulisi lapsen kohtaamisessa ja hänen arkeaan rakentaessa keskittyä enemmän siihen, millä tavalla itse voisimme toimia toisin ja millä tavalla lapsen omaa ympäristöä voisi rakentaa hänen
tarpeitaan vastaavaksi. Mitä toimia tarvitaan äänimaailman kanssa, entä vuorovaikutuksen? Tai miten mahdollistamme sujuvan ruokailun niin, että lapsi ei kuormitu siihen liittyvistä ärsykkeistä? Ympäristö on
lähtökohtaisesti aina muokattavissa ja aikuinen voi suhteuttaa omaa toimintaansa sopivaksi lapsen tarpeisiin. Integraatiota tarvitaan kumpaankin suuntaan.

Kun onnistumisia tapahtuu vuorovaikutuksessa tai ympäristössä toimimisessa, niiden huomaaminen on ensisijaista. Joskus onnistuminen voi olla sitä, että lapsi kykenee istumaan oppimis- tai tutkimustilanteessa paikallaan puoli minuuttia pidempään kuin viimeksi. Tai sitä, että lapsi työntää itse kädellään aikuisen pois hänelle kuormittavasta tilanteessa sen sijaan, että alkaisi käyttäytyä haastavasti. Onnistumiset voivat olla pieniä tai isoja, mutta jokainen niistä on lapselle tärkeä ja siksi niiden ääneen sanoittaminen kannattaa.

Autismikirjoon kuuluu usein se, että lapsella voi ilmetä eriasteista haastavaa käyttäytymistä. Tämä ymmärrettävästi kuormittaa niin lasta itseään, kuin hänen kanssaan toimivia aikuisia. Olennaista on muistaa, että lapsi ei koskaan käyttäydy haastavasti ilman mitään syytä. Sille on aina olemassa jokin syy
tai triggeri, jonka tunnistamiseen lapsi tarvitsee aikuisen ymmärrystä ja apua.

Perheiden kanssa tehtävä yhteistyö syiden löytämiseksi on tärkeää ja samalla se, että suhtautuminen lapseen haasteita huolimatta säilyy avoimena. Vaikka eilinen olisi ollut vaikea, on seuraava päivä uusi ja joka kerta niin lapsella kuin aikuisella on oikeus saada aloittaa se puhtaalta pöydältä ja avoimin mielin.
Lapsi on aina täynnä mahdollisuuksia ja ne löydetään uteliaan aikuisen kanssa yhdessä.