Siirry sisältöön
Haku Lahjoita
Vinkkejä arkeen

Assi muuttaa – Nyt päätän itse kenkieni paikasta

Elina Löfströmille (29) lapsuudenkoti oli maailman paras paikka. Siksi muutto omilleen oli prosessi, jossa otettiin askel kerrallaan. Löfström sai äidiltään kotilo-avaimenperän ensimmäiseen omaan kotiinsa. Hän tajusi, että hänellä ja kotilolla on jotain yhteistä: he molemmat kantavat kotiaan mukanaan minne menevätkin.

Kotini on aina ollut minulle rakas; maailman paras paikka. Nenttien keskuudessa on sanonta ”koti on siellä, missä sydän on”. Minun kohdallani on päinvastoin: minun sydämeni on siellä, missä kotini on. Niinpä lapsuudenkodista muuttamisesta tuli luonnollisesti minulle haastava kokemus.

Lukion jälkeen menin jatko-opintoihin kahden vuoden koulutukseen. Asuin opiskeluajan vielä kotona. Minulla oli aina ollut erityisvaikeuksieni takia haasteita koulussa ja kotitöissä. Koulunkäynti ei olisi sujunut, jos olisin asunut siinä vaiheessa omillani. En myöskään ollut vielä valmis muuttoon.

Minulla oli suunnitelmissa muuttaa kotoa saatuani koulutukseni loppuun sekä alan työpaikan. Minulla olisi silloin jo suunta elämässä ja toimivat rutiinit, joten poismuuton aiheuttama suuri stressi olisi kestettävissä. Vaikka rakastinkin kotiani, tiesin että yleisen sosiaalisen paineen takia minun olisi jo aika muuttaa.

Elina Löfström istuu sohvalla.
Olohuoneen verhoja metsästettiin pitkään, koska niiden piti olla juuri tietyn vihreän sävyiset. Elinalle tärkeä meritaulu on roikkunut aiemmin lapsuudenkotinsa olohuoneen seinällä.

Koulutuksen loppuvaiheessa koin työharjoitteluaikana yrityksissä ongelmia, jotka veivät minut neurologisiin tutkimuksiin. Tutkimukset vahvistivat, että en kykenisi tekemään työtä, johon olin valmistunut. Sain myös autismikirjon Aspergerin oireyhtymän ja ADD diagnoosin.

Suunnitelmani oli murtunut, enkä tiennyt tulevaa, joten sinne jäivät myös muuttosuunnitelmani. En voinut kuvitellakaan muuttavani, kun olin niin eksyksissä tulevaisuuteni suhteen. Vaikka en tiennytkään, mitä työkseni tekisin, omistin aikani itseni ja diagnoosieni ymmärtämiseen lukemalla niistä kaiken, minkä vain sain käsiini.

Parin vuoden kuluttua, 24-vuotiaana, laitoin perheeni pyynnöstä nimeni vuokra-asuntojonoon ja sain ilmoituksen asunnosta, joka olisi vapaana. Taivuin muuttoon, vaikken siitä ollut niin innoissani kuin perheeni. Kävimme katsomassa asuntoa. Se oli ihan ok, mutta siinä oli myös joitakin ilmiselviä ongelmia.

Asunto oli 4. kerroksessa, ilman hissiä. Se oli pieni, eikä sinne mahtunut pyykki- tai tiskikonetta. Jääkaappi oli hyvin pieni ja pakastinta ei ollut ollenkaan. Keittiön hella ja uuni olivat niin pienet, että lasten leikkiuunitkin näyttivät niihin verrattuna jättisuurilta.

Päätimme silti, että otan asunnon. Se oli kuitenkin halpa, sijaitsi lähellä kirjastoa ja juna-asemaa. Myös kauppa oli kävelymatkan päässä, tosin kotiin tullessa piti kävellä jyrkkää ylämäkeä. Se olisi ihan ok ensiasunnoksi, vanhempani ajattelivat.

Yksi iso oma asia, mitä pidin hyvänä omaan asuntoon muutossa, olivat kenkäni. Äiti ja minä olimme jatkuvasti eri mieltä niiden paikasta; hänestä ne olivat koko ajan tiellä ja ne olisi pitänyt laittaa siististi sivuun. Minun mielestäni ne olivat sopivasti lähtevän paikalla valmiina nopeaankin lähtöön. ”Kenkien paikan” päättäminen vihdoin itse oli minulle suuri plussa muutossa.

Yritin innostaa itseäni uudesta kodista suunnittelemalla sen sisustusta. Meillä oli asunnon pohjapiirros, jonka piirsin suhteessa ruutupaperille. Leikkasin ruutupaperista myös huonekalujen piirustuksia, jotka leikkasin irti ja suunnittelin, minne kaikki mahtuisi.

Elina Löfström istuu kerrossängyn päällä.
Elina nukkuu vieläkin samassa Lundian parvisängyssä, joka oli hänellä lapsena. Rakkaasta lapsuudenkodista on seurannut mukana myös Liisa-pehmopupu, joka pitää Elinalle öisin seuraa.

Huomasin, että kotini värimaailma oli minulle tärkeä: seinien olisi mielellään oltava valkoiset eivätkä ainakaan räikeän värikkäät. Seinien värimaailman lisäksi myös kaapit olivat hyvin tärkeitä. Kirjahyllyjen oli oltava vaaleanruskeita, siivouskaapin ja lääkekaapin valkoisia. En aluksi ymmärtänyt, miksi minulle olivat nämä värit niin tärkeitä ja ehdottomia. Sitten tajusin, että jäljittelin lapsuudenkotini värimaailmaa: kaapit olivat juuri tuon värisiä. Olin tottunut ajattelemaan kaapit tietyn värisiksi, vaikka olin tietenkin nähnyt muissa taloissa erivärisiä kaappeja.

Jäljittelin kyllä tietoisesti oman huoneeni sisustusta ja järjestystä, mutta huomasin yllätyksekseni, että sellaiset yksityiskohdat kuten siivouskaapin väri, olivat niin merkityksellisiä.

Havainto ei häirinnyt minua, vaan auttoi ymmärtämään ja hyväksymään asian. Sen tajuaminen, että kyse on oikeasti minun mieltymyksestäni eikä käytännön toimivuudesta minulle, auttoi hyväksymään sen, ettei kaikkea välttämättä voinut saada samanlaiseksi. Minun piti tehdä uhrauksia ja kompromisseja itseni ja sen välillä, mikä oli mahdollista. Jatkoin silti nyt tietoisesti uuden kotini sisustamista kokonaisuudessaan mahdollisimman samankaltaiseksi kuin lapsuudenkotini.

Uusi asuntoni oli yksiö, jossa oli yksi iso huone, pikkuruinen keittokomero ja pienehkö kylpyhuone. Isosta huoneesta sisustin sekä oman huoneeni että olohuoneen. Ei, niiden välillä ei ollut mitään huoneenjakajaa, mutta minä tiesin täsmälleen, mihin oma huoneeni päättyi ja mistä olohuoneeni alkoi. Oma huoneeni alkoi sängystäni ja johti vastapäiseen seinään; olohuone johti siitä toiseen seinään asti.

Ensimmäinen ilta uudessa kodissa koitti. Olin sängyssäni ja vanha 19-vuotias pehmopupuni Liisa oli vieressäni. Olin terästäytynyt: minulla oli nyt uusi koti, minun pitäisi nyt olla täällä. Äitini katsoi minua ja huomasi, miten vaikeaa tämä oli minulle. Hän sanoi, ettei minun tarvitsisi jäädä tänne täksi yöksi, kun se on niin vaikeaa. Ja on parempi harjoitella sitä myöhemmin. Se oli suuri helpotus minulle. Jätin Liisan totuttelemaan uuteen kotiimme ja lähdin perheeni kanssa vanhaan.

Elina Löfströmin piirustuksia.
Elina on halunnut tuoda kotiinsa huonekaluja, julisteita ja omia piirustuksiaan lapsuudenkodista. Hän on myös tietoisesti jäljitellyt vanhan huoneensa sisustusta ja järjestystä. Se luo tutun ja turvallisen tunteen.

Aika kului. Purin tavarat ja aloin viettämään aikaa uudessa kodissani. Järjestimme tupaantuliaiset. Ensiksi harjoittelin viettämään siellä viikonloput, sillä olin arkena tottunut enemmän perheeni seuraan ja ääniin lähtiessäni aamulla kouluun. Se oli myös lyhyempi pätkä harjoitella kuin arkiviikko. Äitini tuli myös joskus kylään helpottamaan oloani.

Minulla oli vaikeuksia totutella asunnon hiljaisuuteen. Olin kotona tottunut kodin ääniin: niihin, jotka kertovat siitä, että talossa on muitakin. Olin tottunut siihen, että jos minulla on jollekulle asiaa, voin vain poistua huoneestani ja sanoa sen.

Osa totutteluongelmaa oli myös itse asunto ja sen tuomat velvollisuudet. Asunnon pienuus ja muut ongelmat vaikeuttivat kaikkea. Tuntui kuin olisin tullut työleirille; tiskauksessa meni aina ikuisuus, samoin ruuanlaitossa. Lähes kaikki aika tuntui menevän kotitöihin. Lapsuudenkodissa oli jaettu kotityöt perheen kesken ja jokaisella oli omat velvollisuutensa. Täällä minun piti tehdä kaikki itse.

Portaat olivat myös ongelma. Jopa silloin, kun en kantanut mitään, piti pitää taukoja ja aina sitä pohti, pääseekö lainkaan perille. Epäilystä vahvisti painava reppu selässä ja kädet täynnä ostoskasseja sen jälkeen, kun olin kävellyt asunnolle jyrkkää ylämäkeä.

Iso käänteentekevä muutos kotiin tottumisessa oli, kun seuraavana kesänä menin Kohti itsenäistä elämää -kurssille HEROon (Helsingin seudun erilaiset oppijat). Kurssi itsessään ei kannustanut minua tottumaan kotiini, käytännöllisyys kyllä sen teki. Kotini oli nimittäin juuri juna-aseman vieressä. Niinpä kun tulin kurssilta kotiin, minulle tuli ajatus, että voisin ehkä jäädä täksi yöksi uuteen kotiini. Lapsuudenkodistani tarvitsin kuitenkin kyydin asemalle, josta lähtisin Helsinkiin HEROon. Olisi kyllä kätevämpää jäädä tänne yöksi ja lähteä sitten aamulla.

Soitin äidille, ettei minua tarvinnut tulla hakemaan ja kerroin suunnitelmani. Äitini piti sitä hyvänä ajatuksena, muttei onneksi intoilut, että nythän voisin aina kurssipäivinä tehdä näin. Se oli hyvä, koska minun piti vielä tottua tähän kotiin. On myös vaikea tehdä uusia harppauksia eteenpäin, jos aina kun siitä kertoo, huomaa, että muiden odotukset harppaavat jo 10 askelta eteenpäin. Tällä tavalla se tuntui omalta, käytännölliseltä idealta.

Aloin vähitellen tottua olemaan uudessa kodissani viikot. En tietenkään heti, vaan ensin olin yhden yön viikolla ja sitten aloin pikkuhiljaa lisätä öitä. Minulla oli päivisin tekemistä Helsingissä ja iltaisin tulin kotiin. Viikonloput vietin vanhempieni luona lapsuudenkodissani. Asetelma oli nyt kääntynyt päälaelleen: viikot uudessa kodissa, viikonloput vanhassa.

Kun asuntoni tuntui niin pieneltä ja asuminen työläältä niin päätin etsiä pysyvämmän kodin. Olin silloin 26-vuotias. Pitkän etsinnän jälkeen löysimme ihanan asunnon aivan kaupungin keskustasta. Se oli 2. kerroksessa ja talossa on hissi. Siinä on sopivasti tilaa ja kaksi huonetta, joten sain ”oman huoneen”. Keittiössä on normaalin kokoinen hella ja uuni. Jääkaappi on iso ja siinä on pakastinkin. Tänne oli myös mahdollista hankkia pyykki- ja tiskikone.

Heti kun näin asunnon ensimmäistä kertaa, se vaikutti minun kodiltani. Siinä oli kaikki, mitä olin toivonut. Minä olin viimeinkin tullut kotiin.

Teksti: Elina Löfström

Kuvat: Helin Vesala

Artikkeli on julkaistu Autismi-lehdessä 3/2020.