Ei kenenkään maa
Minttu Aaltoa oli aina yritetty muovata mahtumaan muiden määrittämiin muotteihin. Hän yritti parhaimpansa mukaan taipua niin sosiaalisiin kuin sukupuolisiin vaatimuksiin, vaikka oikeasti hän oli niiden linjojen väliin jäävä alue, joka ei ollut kenenkään hallinnassa.
Aalto on Asperger-diagnoosin jälkeen ollut huomattavasti enemmän kontaktissa muiden kanssa.”Sosiaalinen ymmärrykseni on harjaantunut, mutta se ei vieläkään toimi intuitiivisesti, vaan on edelleen kuormittavaa.”
Minttu Aalto ei katso tavatessa silmiin, paitsi vahingossa sekunnin murto-osan ajan. Katse kuitenkin palautuu nopeasti ylös, sivulle tai alas – vapaaseen tilaan, jossa ei tarvitse kohdata toisen katsetta.
Aiemmin Aalto katsoi ihmisiä silmiin, vaikka se tuntui hänestä epämiellyttävältä. Hän oli oppinut, että kanssakumppaniin luodaan katsekontakti vaikka väkisin tai muuten saa turpiinsa sekä henkisesti että fyysisesti. Saadakseen Asperger-diagnoosin hänen piti kuitenkin luopua kaikista sosiaalisista selviytymiskeinoista, joita hän oli 30 vuoden ajan haalinut itselleen. Hänen piti oppia tuomaan esiin autismikirjon piirteensä, jotka hän oli yrittänyt huonolla menestyksellä kätkeä koko ikänsä.
Aallosta piti tulla taitelija äitinsä tapaan. Olihan häntä siunattu lahjalla piirtää ympärillä olevasta maailmasta kuvia, joiden taidonnäyte hämmästytti muita. Todellisuudessa Aalto koki, että hänen lahjansa olivat hyväksymisen ostamista.
”Ihmiset eivät voineet sietää mua. Ne tykkäsivät siitä, että mä osasin jotakin. Mulle annettiin puhtaasti se oma tila sen kautta, mitä mä osaan, ei sen kautta, mitä mä olen.”
Lapsena Aalto tuli hyvin toimeen aikuisten kanssa, mutta hänen oma ikäluokkansa ei koskaan voinut hyväksyä häntä. Fyysisen väkivallan hän pystyi välttämään lyömällä takaisin kaksi kertaa lujempaa, minkä jälkeen muut eivät uskaltaneet enää ylittää hänen fyysistä rajaansa. Sen sijaan henkistä rajaa hän ei koskaan ollut asettanut itselleen.
Sisimmässään Aalto tiesi olevansa hyvä ihminen. Hän alkoi kuitenkin epäillä itseään, koska sai päivittäin kuulla olevansa ruma, viallinen ja huono. Eiväthän kaikki muut voineet olla väärässä. Heidänhän täytyi tietää, miten asiat todellisuudessa olivat.
”Toisaalta kun näin, että se taivas on sininen ja kaikki muut sanoivat, että se on punainen. Niin siinähän on hirveä ristiriita sen kokonaisuuden kanssa.”
Lapsuudesta asti hän koki kokonaisvaltaista yksinäisyyttä ja kyvyttömyyttä ottaa minkäänlaista kontaktia toiseen ihmiseen. Lopulta tilanne johti totaaliseen eristäytymiseen. Nuorena aikuisena hän ei poistunut kotoaan muualle kuin töihin. Pahimmillaan hän halusi hengittää paperipussiin ja hypätä viereiseltä sillalta alas, kun kadulla käveli tuntematon hahmo vastaan.
Aalto piiloutui sosiaalisen fobiansa kanssa kirjojen kansien taakse. Fiktiivisistä henkilöistä hän yritti oppia, miten ihmiset toimivat ja miten heidän kanssaan pitäisi olla kontaktissa. Kirjoista hänelle tarttui myös omanlaisensa puhetyyli.
”Muiden puhe ei ole niin kirjallista, tällaista mallailevaa kuin mulla.”
Aalto viljelee puheessaan metaforia ja käyttää kuvailevaa rikasta kieltä, mikä vangitsee kuulijan kuuntelemaan, mitä hänellä on sanottavanaan.
Haastattelutilanne on Aallolle osittain outo. Vielä reilu viisitoista vuotta sitten hän ei olisi voinut kuvitellakaan istuvansa huoneessa ventovieraan kanssa avautumassa synneistä syvimmistään. Nyt 37 vuotiaana Aalto kertoo olevansa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan elämässään tasapainoinen ja onnellinen. Syynä on hänen kaksi vuotta sitten saamansa Asperger-diagnoosi.
Diagnoosin saaminen ei ollut helppoa. Sitä varten hänen piti kokea monen tunnin kestävä ahdistuskohtaus, joka vei Aallon lopulta hänen omien sanojensa mukaan lataamoon, psykiatriseen sairaalaan.
”Sanoin leikilläni olevani sukuni autistinen musta lammas. Ihmiset siellä psykiatrisella puolella reagoivat tähän. Psykiatrian puolen piti kuitenkin vielä miettiä, että olenko mä sen arvoinen, että mut pistetään neuropsykiatrisiin tutkimuksiin.”
Soutamisen ja huopaamisen jälkeen hän sai diagnoosin. Hänelle todettiin Aspergerin oireyhtymä ja ADHD. Lisäksi hänellä on vajavaiset muistitoiminnot, mikä tarkoittaa sitä, että Aalto ei muista tässä haastattelussa sanomistaan asioista mitään hetken päästä.
Saadakseen diagnoosin, Aallon mukaan, hänen piti muokata käytöstään autistisempaan muotoon. Hänen piti unohtaa kaikki elämänsä aikana oppimansa kompensaatiokeinot. Silloin hän lakkasi katsomasta ihmisiä silmiin, mistä hän ei koskaan ylipäänsä ollut pitänyt. Lopulta diagnoosin saatuaan Aalto alkoi kuitenkin epäillä, että hän oli onnistunut ylipuhumaan neuropsykiatrisen poliklinikan apulaisylilääkärin antamaan hänelle diagnoosin. Hän ei nimittäin kokenut olevansa sademies, se stereotyyppinen autismikirjon henkilö.
”Nyt kun olen tavannut erilaisia kirjon henkilöitä, ymmärrän, että siihen joukkoon kuuluu valtava määrä erilaisia ihmisiä. Autistiset ihmiset eivät ole helppoja Pirkka-brändin ihmisiä, joilta ei voi olettaa mitään monimutkaista tunne-elämää ja moniulotteista ajattelutapaa. Pikemminkin ne on ihan helvetin mielenkiintoisia!”
Ulkopuolisen silmin Aallolla on maskuliininen tapa olla ja esittää. Hänellä on tatuointeja, lyhyt siilitukka ja mustat peittävät vaatteet. Aalto arvelee itse maskuliinisen olemuksen olleen yksi syy siihen, miksi hän oli niin pitkään ilman diagnoosia.
”Ensisijaisesti ehkä tulkitaan, että kysymys on sukupuoli-identiteetin ja seksuaalisen suuntautumisen tuomasta käytöksestä. Mut luetaan miehenä, ei naispuolisena autistina.”
Lapsena hänelle kerrottiin, että on olemassa naisia ja miehiä, jotka eroavat toisistaan niin fysiologisesti kuin psykologisestikin. Hänestä tuntui täysin absurdilta, että naisille oli olemassa omia vaatteita, värejä, harrastuksia, tuoksuja, tapoja istua ja puhua. Hänelle tämä kaikki tuntui harhalta, jonka mukaan hän ei olisi halunnut todellisuudessa lähteä.
”Mä olen neutri. Mulla ei ole sukupuolta. Se on sama suhde kuin ateismi on uskontoon. Se ei ole jonkinlainen uskomus, vaan se on täysi negaatio, täysi musta-aukko.”
Aallolle sukupuoli koostuu toisiinsa liittymättömistä käyttäytymisen joukoista, jotka on niputettu jostakin tuntemattomasta syystä kahteen erilaiseen säkkiin. Niistä säkeistä Aalto noukkii haluamallaan tavalla, tai jättää kokonaan noukkimatta, piirteitä, jotka eivät tarkoita hänelle mitään.
Tällä hetkellä Aalto kokoaa kirjaa naiskirjolaisten kokemuksista. Se voi aluksi tuntua ristiriitaiselta, koska sen lisäksi, ettei Aallolla ole naisidentiteettiä, hän ei myöskään aina koe yhteyttä muihin autismikirjon henkilöihin.
”Mä koen hetkittäin syvää tunneyhteyttä muihin Asperger-henkilöihin, mutta olen silti aina perustavanlaatuisesti yksin.”
Hän ei pysty uskomaan, että universumissa olisi joku toinen hänen kanssaan samanlainen tai edes joku, joka pystyisi samaistumaan häneen. Kirjan tarkoituksena on osittain rikkoa tätä harhaa, tuoda esiin mahdollisimman monipuolisesti alidiagnosoitujen naiskirjolaisten tarinoita.
”Sukupuoli-identiteettiin ja seksuaalisuuden kirjoon mahtuvat kaikki. Siihen mahtuu syntymästään asti tietyn sukupuolen omakseen kokenut ihminen ja neutri, jolla ei ole sukupuolta. Olemme kumpikin yhtä arvokkaita, olemme vain täysin erilaisia.”
Aalto on tehnyt läpi elämänsä töitä, vaikka hän ei todellisuudessa ole koskaan ollut työkykyinen. Hän on kuitenkin halunnut olla vastuuntuntoinen kansalainen, joka maksaa veronsa yhteiskunnan palkkapussiin. Siksi hän on tehnyt sitä vähintä, mihin hän on ollut kykeneväinen – siivoamaan julkisia tiloja.
Pitkään Aalto uskoi, ettei hänestä edes ole miksikään muuksi kuin lattioiden kuuraajaksi. Hän uskoi siivoavansa siihen pisteeseen asti, kunnes hänen fysiikkansa pettää, ja sen jälkeen hän joisi itsensä hengiltä.
”Nyt mä ajattelen, että lähden nelikymppisenä opiskelemaan ja hankin itselleni jotakin stimuloivaa tekemistä. Tää on täysin hämmentävää, mun elämässä ei koskaan ole ollut minkäänlaista toivoa.”
Hän tietää, että kaikki eivät ole hänen kanssaan samanlaisessa asemassa. Kaikilla ei ole samanlaista tahdonvoimaa ja lujuutta käydä läpi se prosessi, jonka hän joutui kohtaamaan saadakseen diagnoosin. Aallon tarina voi kuitenkin toimia rohkaisuna edes ottaa se ensimmäinen eteenpäin kulkeva askel.
”Sillä ei ole mitään väliä, miten muut suhtautuu suhun sen jälkeen, kun sä saat diagnoosin. Sä haluat tietää, mitä sinä itse olet sen diagnoosin kautta. Periaatteessa haluan antaa sen rohkeuden siihen, että hankit itsellesi jonkun viitekehyksen, jolla sä voit peilata, mitä sinä olet suhteessa muihin. Se on kaiken sen arvoista.”
Teksti: Sini Rantanen
Kuvat: Helen Kay
Artikkeli on ilmestynyt Autismi-lehdessä 2/2017.