Erityinen vaellus
Reijo Hämäläinen haastoi itsensä ja poikansa kesän vaellusretkellä pohjoisessa. Hyvä fyysinen kunto, perusteelliset ennakkovalmistelut ja motivaattorina toiminut pääsy merenrantaan varmistivat matkan onnistumisen.
Autismi ei ole este. Esteenä on useimmiten autismikirjon henkilön lähipiirin asenteet ja tapa ajatella. Aika vahvasti sanottu ja yleistetty, mutta näin olen taipuvainen ajattelemaan. Olenko itse pystynyt aina ajattelemaan luovasti nyt murrosikäisen autistipojan isänä? Tuskin. Autismi ei ole este, se on haaste. Haaste henkilölle itselleen mitä suurimmassa määrin, samoin kaikille tämän kanssa tekemisissä oleville kotona, koulussa, harrastuksissa, itsenäiseen elämiseen opettelussa jne.
Yhtenä haasteena meillä on ollut jo useampana vuotena tehdä yhteinen isä-poikavaellus. Lähtötilanne on siinä mielessä hyvä, ettei minulla ole suurta huolta herännyt pojan fyysisestä jaksamisesta jo usean vuoden jatkuneen judoharrastuksen vuoksi. Iso kiitos täytyy lausua Mikkelin Judon soveltavan judon valmentajille. Valitettavasti on paikkakuntakohtaisia eroja siinä, mitä harrastusmahdollisuuksia erityistä tukea tarvitseville on. Poikani kunto on siis varmasti paremmalla tolalla kuin omani.
Ensimmäisellä kerralla valitsin kohteeksi kohtuullisen turvallisen Karhunkierroksen, ja kun ei ongelmia ilmennyt, niin vuosi vuodelta olen haastetta hiukan lisännyt. Parina seuraavana syksynä kiersimme Urho Kekkosen kansallispuistossa jo kunnioitettavat lenkit, avotunturissa tuulessa tuiskussa ja auringonpaisteessa. Paratiisikuru, Pirunportti, Sokosti, Luirossa uinti… Luonnollisesti reitinvalinta ja suunnistaminen on jäänyt minun vastuulleni. Jos ne ovat hiukan haasteellisia olleet, toisin sanoen pieleen menneet suunnitellusta, ei poika ole siitä ollut moksiskaan.
Astetta vaativampi retkikohde
Tänä kesänä päätin sitten yrittää jotain erityistä. Kohteeksi valitsin Käsivarren maastot Norjan ja Ruotsin puolelta, ja siellä pääkohteeksi Parastindenin (1419 m). Kuvia ja videoita alueelta katselimme pojan kanssa pitkin kevättä. Haasteelliselta vaikutti meistä molemmista, mutta päätetty mikä päätetty. Rinkkojen pakkauksen suoritin täysin itse. Tässä kohtaa olisin varmaan voinut joustaa. Ehkä seuraavalla kerralla.
Ajomatkaahan Kilpisjärvelle Etelä-Suomesta kertyy. Hyvin nukutun yön jälkeen paikallisessa retkeilykeskuksessa varsinainen vaellus alkoi Malla-laivalla yli järven. Hups, ajattelin, kun vuoren profiili järven takaa paljastui: tuonneko?
Kolmen valtakunnan rajapyykki katsastettiin pikaisesti, askel vei kilometrin jos toisenkin yllättävän hyvin. Etenimme saman tien paljon suunniteltua pitemmälle, teltta pystyyn ja trangiaan tulet. Ilma helteinen,
tyyni; itikoita, paarmoja. Raju tuuli helpotti. Aamutoimissa meillä vierähti aina parisen tuntia. Matka jatkui Gappohytalle, mökin avaimen olin hakenut Norjan tullista. Autiotuvat siellä ovat aivan eri tasoa kuin meidän vastaavat, liiankin hienoja. Pieni ruokatauko, sää aivan upean selkeä.
Vuoren huipulle
Nyt, nyt me lähdemme kipuamaan korkeuksiin! Nyt tai ei koskaan! Ainakin minua jännitti. Mökiltä huipulle yhteen suuntaan kuusi kilometriä, viimeiset 400 metriä melko jyrkässä 45 asteen kulmassa. Etenimme hitaasti, huilaten, huipulle asti. Arvannette tunnelmat. Huipulla vierähti helposti yli tunti, takaisin mökillä olimme lähdöstä kuuden tunnin päästä. Pesu tunturilammessa virkisti.
Seuraavana päivänä vaelsimme tukalassa helteessä helppokulkuista harjupolkua pitkin Ruotsin puolelle Pältsastuganille, siellä oli parasta mahtava putous. Saunaankin päästiin. Kova tuuli ravisutti telttaa.
Ennakkoon tiedettiin seuraavan päivän olevan raskain maaston vuoksi. Onneksemme pilviharso helpotti, ja uinti kylmässä lammessa. Viimeinen varsinainen vaellusyö vietettiin Kuohkimajärven autiotuvassa. Mukava oli kuunnella muitten vaeltajien tarinoita, uusia ja vanhoja. Kuljimme Mallan luonnonpuiston kautta tien varteen saksalaisten sotajäämistöä ihmetellen. Illalla kävimme Jäämeren rannalla monsterikaloja narraamassa (ne narrasivat meitä). Käytiin vielä Lyngenissä Blåvatnetilla ja Saanan laelta katsomassa kauas.
Motivaattorina merenranta
Sadeasut ja lämpökerrastot olivat tällä kertaa turhia, hyvä näin. Oletettavasti kurjat kelit olisivat voineet laskea mielialaa. Pientä haastetta tosin tuottivat pojan totutut tavat. Hyvin ja itsenäisesti hän osasi kuitenkin luovia uusissa olosuhteissa. Viikon edetessä hän selvästi haki omaa tilaa ja aikaa, sen sallin. Reissun onnistumiseen vaikutti varmastikin tieto merenrantaan pääsystä, kun pojan erityisen mielenkiinnon kohteena tällä hetkellä ovat mitä ihmeellisimmät ja hirveimmät meriotukset. Merikissaa ei saatu, ei merikrottia, onneksi.
Oletettavasti ja toivottavasti tästä kaikesta on hyötyä, monessa mielessä. Kotimatkalla tunnelmia tiedustellessani sain hetkeksi keskeytettyä pojan hevilaulunsa. Vastaus oli lyhyt: ”Ei enää ikinä!” Oletan mielen muuttuvan, toivon niin.
Teksti ja kuva: Reijo Hämäläinen, Etelä-Savon ADA ry
Artikkeli on julkaistu Autismi-lehdessä 3/2019.