Erityisen tavallista arkea
Minä sain autismikirjon diagnoosin vasta aikuisena, joten 80- ja 90-luvulla olin virallisesti ihan tavallinen lapsi ja nuori. Varhaisteininä seurakunnan lastenleirin ohjaajien iltaringissä kyllä avauduin ja kerroin pohtivani sitä, olenko ”erityisnuori”. Nuorisotyöntekijä torppasi kommenttini toteamalla, että kyllä sinä olet ihan tavallinen. Siihen aikaan erityisyys oli jotenkin huono asia.
Lapsuuden perheessäni sain olla juuri sellainen kuin olin. Toki toiveita vanhemmilla oli siitä, että olisin aamuisin herännyt helpommin ja ennättänyt kouluun ajoissa. Tai ehkä siitä, että olisin antanut aikuisten kahvitella keskenään ja mennyt leikkimään kylään tulleen perheen lasten kanssa. Mutta hassuja harrastuksiani ei kotona kummeksuttu ja naapurista löytyi niiden parissa puuhasteluun ikäistäni seuraakin.
Erilainen nuori
Yläkoulussa ja lukiossa aloin vertaamaan itseäni muihin ja havainnot erilaisuudesta alkoivat ahdistaa. En ymmärtänyt, miksi en voinut olla kiinnostunut samanlaisista asioista kuin suurin osa ja mikä sai minut pukeutumaankin niin, että erotuin nuorten joukosta pitkine hameineni ja kasvivärjättyine villapaitoineni.
Jälkeenpäin ajatellen moni aikuinen on varmasti huomannut erityiset tarpeeni. Ala-asteen luokanopettaja antoi minun istua tunnilla ikkunalaudalla. Yläkoulussa kuvisope ei puuttunut siihen, että livahdin matikantunnilta tekemään kuvistöitä ja järjesti yllätyksekseni minulle oman dreijauspaikankin koulun kellariin. Lukiossa monet opettajat suostuivat ehdotuksiini suorittaa lukion kursseja tekemällä esitelmiä kotona.
Ihan tavallinen autismikirjolainen
Ennen autismikirjon diagnoosin saamista tasapainoilin sen kanssa, koettaisinko olla ihan tavallinen työkaveri, vaimo, ystävä tai naapuri vai antaisinko erityisyyteni tulla esiin. Kun minusta tuli virallisesti autisti, tuntui helpottavalta ajatukselta, että voisin viimeinkin olla kaikessa rauhassa ihan tavallinen autismikirjolainen. Hyvin tuon tavoitteen saavuttaminen on onnistunut, vaikka meitäkin on moneksi. Vertaisryhmässä käyn kerran kuussa tankkaamassa tavallisuuden kokemusta varsin erityisessä joukossa.
Jos olisin syntynyt 2000-luvulla, olisin varmaankin melko pienenä jo ollut ”erityislapsi” ja saanut ehkä tukeakin ihan suunnitelmallisesti. Kenties olisin nuorena löytänyt kaltaisiani ja säästynyt siltä ahdistavalta erilaisuuden pohdinnalta. Ehkä tässä ajassa nuoruuttani eläen olisin saanut tukea ammatinvalintaan ja opintoihin. Voi olla, ettei työelämäkään tuntuisi niin vuoristoradalta.
Toivon, että jokainen teistä tätä lukevista aikuisista voi löytää ainakin hetkiä, jolloin voi kaikessa rauhassa olla hieman erityisillä tarpeilla varustettu puoliso, vertainen, työntekijä, vanhempi, eläkeläinen, asiakas ja vaikka mitä. Toivon myös, että jokainen tämän päivän lapsi ja nuori saa olla ihanan arkinen, erityinen oma itsensä elämän monissa tilanteissa.
Teksti Reetta Tourunen
Artikkeli on julkaistu Autismi-lehdessä 3/2023