Etä-äitinä koen olevani parempi äiti
Ajatellaan sitä arkea, jota elin. Olin kokoaikaisesti vuorotyössä oleva lähihoitaja, äiti, vaimo ja lapseni omaishoitaja. Lapseni on kehitysvammainen ja vaikeasti autistinen.
Arki koostui siitä, että aamulla lapsi valmisteltiin kouluun ja lähdettiin itse töihin. Vanhuspuolen lähihoitajana työ oli rankkaa niin fyysisesti kuin henkisesti. Osa-aikatyö ei ollut mahdollista lainojen takia.
Kun pääsin töistä, vein koiramme ulos ja valmistin ruuan. Lapsi tuli aina nälkäisenä koulusta kotiin, syy lienee autismiin liittyvien ruokatottumusten eikä kouluruuan. Aikoinaan meillä oli keskiviikkoisin sirkuskoulu, torstaisin luistelua ja lauantaisin uintia. Lapsen aistiyliherkkyydet alkoivat rajoittamaan sen verran, että harrastukset loppuivat hetkeksi – onneksi. Myöhemmin, lapsen saatua stipendin Turun konservatorioon musiikki-, soitto- ja laulutunteja oli vain kahdesti viikossa. Niiden ajaksi pääsin läheiseen kahvilaan tai koirien kanssa oli kiva kiertää Turun linnan puisto.
Jaksamisen äärirajoilla
Lapsen murrosikä kolkutteli. Arjesta tuli raskaampaa. Saatoin herätä siihen, että lapsi seisoi vuoteeni vierellä ja hetkessä hän takertui huutaen hiuksiini ja löi avokämmenellä. Öisten raivokohtausten vuoksi omakotitalo oli lähes pakollinen. Kerrostaloasuminen ei tullut kuuloonkaan. Vastaavia öitä tuli niin paljon, että itkin miehelleni, etten jaksaisi enää. Sanoin, että joko lapsi muuttaisi laitokseen tai minä muuttaisin pois.
Ratkaisuna saimme lisää intervallijaksoja. Sillä aikaa hoidimme parisuhdettamme. Meillä ei ollut huono parisuhde, päinvastoin. Kävimme paljon ulkona syömässä, ulkoilimme yhdessä ja teimme yhdessä taloon liittyviä remontteja.
Silti jokainen päivä tuntui raskaammalta. Lapsen päivän kuormitus purkautui kotiin päästyään kiukkuna. Suoritin. Koitin ymmärtää mitä lapsen pään sisällä liikkui. Väsymys oli niin suurta, etten enää lopuksi tiennyt, mitä YouTube-videoita lapseni katseli taikka kuinka hyvin hän mitäkin koulussa teki. Koitin vain keskittyä siihen, että talo saadaan maksettua, työt hoidettua, koirat ulkoilutettua ja että ruoka oli valmiina, olin sitten aamu- tai iltavuorossa. Minusta tuli huoltaja eikä äiti. Passaaja eikä vaimo.
Päätöksen hetki
Muistan sen illan, kun kaikki loppui. Kävimme mieheni kanssa ravintolassa syömässä. Georgialainen ravintola, jonne pääsemisestä olimme koronan keskellä haaveilleet. Katsoin ruoka-annoksen takaa miestäni ja totesin mielessäni, että nyt tämä loppuu tähän. Kerron siitä miehelleni kotimme olohuoneen mustalla sohvalla kukkatapettien edessä. ”Ei tullut yllätyksenä,” oli vastaus. Ei varmaan ollutkaan. Olin viimeksi uhannut lähdöllä yhdeksän kuukautta sitten.
Meni kaksi viikkoa ja olin saanut jo uuden asunnon. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. 16 vuoden liiton jälkeen yksin asuminen tuntui ensimmäisen kuukauden jälkeen ihanalta. Sitten aloin tuntemaan yksinäisyyttä. Olin tottunut suorittamiseen. Yhtäkkiä minun ei tarvinnut kuin hoitaa omat menot, tiskit, pyykit ja siivous. Kaikki piti tehdä vain itseään varten. Kun on elänyt vuosia vain lapselleen, tämä johti jonkinlaiseen shokkitilaan. Ei mitään tekemistä.
Samalla hoidettiin tukiasioita. Lapsemme jäi miehelleni. Kohtasin eräänlaisen identiteettikriisin. En ollut enää vaimo enkä omaishoitaja. Nyt olin enää lähihoitaja ja etä-äiti. Elämältäni tippui oksa pois.
Ihmisten reaktiot
Kertoessani valitsemastani polusta ystävilleni, tuttavilleni ja töissä, ihmisten kasvoilta paistoi ihmetys, kummastus, tuomio: ”Hylkäsitkö oikeasti kehitysvammaisen lapsesi?” Olen koittanut selittää ihmisille, etten kestänyt enää lapseni aggressiivisuutta ja sitä arkea mitä elimme. En vaan jaksanut enää.
Oma äiti ei koskaan tuominnut. Hänen tukensa on ollut korvaamatonta. Hän sanoi myöhemmin, että näki jo kauan, että kohta tullaan alas, ja lujaa.
Ero ei todellakaan ollut helppo, vaikka sellaiseksi sen yritimme molemmat tehdä. Molemmilla oli kasvamista uusiin rooleihinsa. Minun piti luopua kontrollista, jota olin pitänyt käsissäni, ja ex-mieheni puolestaan opetteli kontrollia. Asuin lähellä ja aluksi koitin auttaa arjen pyörittämisessä. Myöhemmin totesin, että eipä toisen reviirille kannata mennä.
Nyt jaksan olla lapseni kanssa
Etä-äitiys – alkuun kipeä asia, mutta nyt kun aikaa on kulunut, olen todennut olevani sen myötä parempi äiti. Kun tapaan lapseni, olen aidosti kiinnostunut siitä, miten hän on oppinut pianoa, mitä hän piirtää, mitä koulussa on tapahtunut, onko lukeminen edistynyt ja mitä hän katsoo YouTubesta. Saatan istua tunnin hänen vierellään hänen pelatessaan pleikkaria ja ihmetellä, milloin lapsestani tuli noin taitava. Ennen eroa tällaiset asiat eivät liikuttaneet minua tippaakaan.
Näen lastani melko vähän intervallijaksojen, harrastusten sekä vuorotyön vuoksi. Pyrimme siihen, että tapaamisia olisi kerran viikossa, mutta aina se ei onnistu. Sovimme, että menen talolle tapaamaan lastani, koska siellä hän on tutussa ympäristössä.
Tyttäremme haastava käyttäytyminen on loppunut eron myötä sekä kotona että koulussa. Hän tulee aina innoissaan luokseni ja lähtee innoissaan isänsä luo kotiin. Hän on onnellinen vanhempien erosta huolimatta.
Nykyään aina kun näemme, jaksan panostaa äiti-lapsi juttuihin. Aito välittäminen sekä se, että on aidosti läsnä, on äitiyttä parhaimmillaan.
Teksti ja kuva: Ronja Viik
Artikkeli on julkaistu Autismi-lehdessä 1/2022.