Siirry sisältöön
Haku Lahjoita
Numero 1/2016 Kolumni

Jääkaappiäitejä ja muita syyllisiä

Syyllisyys on kummallinen ilmiö. Sekä syyllistäminen että syyllistyminen tapahtuvat helposti. Erityislasten vanhemmat joutuvat usein kokemaan molempia. Ympäröivä maailma syyllistää vanhempia milloin mistäkin ja väsyneet vanhemmat syyllistyvät helposti pelkän riittämättömyyden tunteen vuoksi.

Jokainen vähänkin autismikirjallisuutta lukenut on törmännyt käsitteeseen ”jääkaappiäiti”. Meilläkin asuu sellainen – ei tosin kannerilainen tunnekylmä tapaus, vaan turhan tiuhaan jääkaapilla viihtyvä äiti. Hurjimpien tietojen mukaan tunnekylmiä äitejä syytettiin autismin aiheuttajiksi vielä 1990-luvulla! Oman kokemukseni mukaan tunnekylmyydestä vanhempia ei ainakaan voi syyttää; useimmiten he omistautuvat lapselleen ja taistelevat joka solullaan lapsensa paremman elämän puolesta. Vanhemmilla olisi pikemminkin helpompaa, jos tunteita olisi pelissä vähemmän. Esimerkiksi raskaissa viranomaisasioissa olisi pää kylmänä helpompi ajaa lapsen asioita.

Syyllistää voi monella tavalla. Omat vanhemmat saattavat ladella erityislapsen vanhemmille viisauksia lastenkasvatuksesta, kun lapsi ”leviää” marketin lattialle aistiylikuormituksen nujertamana. Muille marketinkävijöille ”näytös” antaa suorastaan valtuudet syyllistävään mulkoiluun ja ikäviin kommentteihin huonosta kurista.

Jos lapsi syö valikoivasti, se johtuu vääristä välipaloista tai vanhempien lepsuilusta. Jos lapsi nukkuu huonosti, syy on televisiossa tai nukkumaanmenoajoissa. Toisaalta vanhempia saatetaan syyllistää ihan päinvastaisestakin, vaikkapa lasta helpottavan päiväjärjestyksen tiukasta noudattamisesta. Helposti sanotaan: ”Onko se nyt noin tarkkaa…”.

Mistä tarve syyllistämisen sitten kumpuaa? Ja miksi ihmeessä syyllistäjät ovat usein juuri niitä läheisimpiä ihmisiä, joiden tulisi ennemminkin olla tukena? Olen joskus miettinyt, onko ydinperheen ulkopuolisten niin vaikea hyväksyä lapsen vammaisuutta, että on helpompaa etsiä syntipukkia kuin kohdata tosiasiat? On ehkä helpompaa syyttää jotain konkreettista kuin hyväksyä epämääräiseltä tuntuva ”neurobiologinen kehityshäiriö”.

Syyllistymiseen ei välttämättä edes tarvita ulkopuolista syyllistäjää. Vertaistukiryhmissä äidit ovat kertoneet syyllistyneensä sekä tekemisistään että tekemättä jättämisistään. Yhdellä äidillä olisi tietoa ja taitoa kuntouttaa lastaan, muttei aikaa siihen. Toinen mietti, aiheuttiko railakas juhliminen tai rokotus raskauden alussa autismin. Kolmas pohti, onko huono ystävä, kun ei jaksaisi kuunnella kaverin valitusta lapsensa nuhakuumeesta. Neljäs tuntee syyllisyyttä lapsen pitkästä koulu- ja kerhopäivästä, kun samanaikaisesti ”lepää” töissä. Viides potee umpiväsymyksestään huolimatta syyllisyyttä lapsen tilapäishoidosta.

Syyllistäminen on epäreilua, koska se syö jo muutenkin vähäisiä voimavaroja. Syyllistyminen taas on turhaa ilman vakavaa syytä. Olisi hyvä muistaa, että kukaan perheen ulkopuolinen ei ole meitä parempi lapsemme asiantuntija. Emme ole täydellisiä, mutta olemme tarpeeksi hyviä. Syyllisiä emme ole.

Eräässä televisio-ohjelmassa tapaturmassa lapsensa menettäneeltä äidiltä kysyttiin, tunteeko hän syyllisyyttä siitä, ettei pystynyt pelastamaan lastaan. Äidin viisas vastaus oli: ”Jos rupeaa kauheasti syyllistämään toista tai itseään, niin eihän se johda mihinkään. Se vain syö omaa itseä sisältä.” Niinpä.

Kirjoittaja: Riitta Nykänen, autistisen nuoren miehen äiti, yhdistysaktiivi ja vertaisosaaja

Kirjoitus ilmestyi Autismi-lehden numerossa 1/2016 kolumnissa Kirjon kirvoittamaa