Numero 2/2026 Henkilötarinat

Jenna Arvola oppii itse tekemällä ja on parhaimmillaan luovissa tehtävissä

Oletko kuullut Muumijensista? Muumijensilla on TikTokissa yli 80 000 seuraaja ja hän on tullut ensisijaisesti tunnetuksi muumiaiheisista videoista. Muumijens-nimimerkin takana on 28-vuotias tamperelainen Jenna Arvola.

Kuten nimimerkistäkin arvata saattaa, Jenna on erityisen kiinnostunut muumeista ja kaikesta muumeihin liittyvästä, muun muassa Tove Janssonista. Hänen koiransakin on nimetty kirjailija-taiteilijan mukaan. Jenna Arvolalla on paljon seuraajia myös Instagramissa, jossa hän käyttää arvolajenna-profiilinimeä.  

Jenna on positiivinen tyyppi. Hän innostuu helposti ja juttelee leppoisalla tyylillään arjestaan ja ajatuksistaan. Hän on myös niittänyt palkintoja TikTok Creator Awardseissa – vuonna 2022 Jenna pokkasi vuoden inspiroivimman tiktokkaajan palkinnon ja viime vuonna hänet palkittiin kiusaamisen vastaisesta työstä somessa.

Varsinkin viime vuosina Jenna on puhunut somessa avoimesti myös autismi- ja adhd-taustastaan, ja on jakanut usein kokemustietoa aiheesta. Jenna sai molemmat diagnoosit kolmannella luokalla. Lapsuudessa hän ei kuitenkaan puhunut diagnooseistaan muille, koska häpesi niitä.

– Tämä vaikutti ihmissuhteisiini todella haitallisesti, koska ihmiset ei ymmärtäneet mua enkä mä heitä ja väärinkäsityksiä tuli jatkuvasti, Jenna kertoo. 

Tänä päivänä Jenna on sinut itsensä ja identiteettinsä kanssa. Hän haluaa kertoa autismistaan ja adhd:staan, jotta tietämys ja ymmärrys neurokirjosta lisääntyisi.

Jenna on valmistunut kahteen ammattiin – asiakaspalvelun ja myynnin merkonomiksi ja hoiva-avustajaksi. Ammattiopintoja edeltänyt peruskoulu oli hänelle rankkaa aikaa.

Kiusaamista

Oppiminen ei ole olut Jennalle helppoa. Vaikka hän sai autismi- ja adhd-diagnoosit jo kolmannella luokalla, hän on aina ollut yleisopetuksen luokassa eikä pienryhmässä.

Jenna kertoo olevansa suorittaja. Hän halusi näyttää, että pärjää, pystyy oppimaan ja olemaan samassa ryhmässä muiden kanssa. 

– En suorittanut sillä tavalla, että olisin vetänyt aineista kymppejä. Kaikki voimavarani menivät pelkästään siihen, että yritin pysyä ryhmän mukana, samassa tahdissa.

Minä olen oppinut tekemällä ja kuuntelemalla ja minun vahvuuksiani ovat ehdottomasti olleet sellaiset oppimisen tavat, jossa voi tehdä asioita ja luoda.

Jennaa kiusattiin koko peruskoulun ajan. Tämä vaikutti suuresti siihen, miksi kouluaika oli niin vaikeaa.

– Meillä oli kiva luokka ja kiva luokkahenki. Luokallani ei kiusattu, mutta luokan ulkopuolella sitäkin enemmän.

Rankinta koulussa olivat sosiaaliset suhteet ja kouluympäristö. Hänelle on jäänyt sellainen olo, ettei opettajia kiinnostanut auttaa, vaikka he tiesivät Jennan haasteet sosiaalisissa tilanteissa. 

– Kasvoin henkisesti muita oppilaita jäljessä, olin vaan hitaampi. Muut olivat minua edellä ja minua pidettiin pellenä.

Koulussa Jenna olisi kaivannut enemmän tukea sosiaalisiin tilanteisiin, myös yläasteella. 

– Olisin varmasti pitänyt sitä silloin häpeällisenä, mutta olisin ehdottomasti tarvinnut aikuisen ihmisen, joka ohjaa mua sosiaalisissa tilanteissa. En tarkoita, että hän olisi ollut koko ajan läsnä vaan että kun hän olisi huomannut, että mä hölmöilen, olisi ottanut kahden kesken keskusteluun ja kertonut, mikä on sopivaa ja mikä ei. Olin tosi helposti höynäytettävissä. 

– Siihen nähden miten rankkaa minulla oli, olen kyllä ihan hyvin pärjännyt, Jenna toteaa.

Amikseen

Jenna sai peruskoulun päättötodistuksen samaan aikaan kun muutkin. Yhteishakujen aikana hän oli psykiatrisella osastolla itsetuhoisuuden vuoksi. 

– Tämä oli todella vaikeaa aikaa. Sanoin äidille, etten halua minnekään opiskelemaan. Menen vaikka Lappiin poroja hoitamaan, mutta en mene mihinkään kouluun. Kiusaaminen oli niin pahasta, että pelkkä ajatuskin koulusta tuntui mahdottomalta. Halusin mahdollisimman kauas mun elämästä. 

Jennan äiti teki yhteishaun tyttärensä puolesta ja Jenna pääsi suorittamaan liiketalouden perustutkintoa.

– Kun menin kouluun, aloin yhtäkkiä saada kavereita. En ollutkaan enää yksin. Kukaan ei oikeastaan tuntenut mua. Sain uuden fressin startin, mahdollisuuden aloittaa puhtaalta pöydältä. 

Näin jälkeenpäin Jenna toteaa, että amis-aika oli ihan hyvää aikaa, vaikka hänellä oli mielenterveysongelmia silloinkin. 

– Ammattikoulussa mulla oli vahvuuksia. Siellä ei ollut vain pänttäämistä. Siellä oli esimerkiksi ideoimista, ja mä oon hyvä ideoimisessa.

Tuki ollut välttämätöntä

Jenna on tarvinnut tukea oppimiseen läpi koko koulupolun. Koulussa Jenna sai tukiopetusta, ala-asteella oli avustaja ja esimerkiksi ammattikoulussa hän pääsi tekemään kokeita erilliseen tilaan, jotta voi keskittyä rauhassa. 

– Koen, että mun tarpeisiin vastattiin aina, kun kerroin, että minulla on joku probleema ja pyysin apua. Mä olen siinä hyvä, että minut on kasvatettu pyytämään apua. 

Kun on oppimisvaikeuksia, pitää löytää erilaisia keinoja pärjäämiseen.

– Kokeisiin lukeminen tapahtui niin, että mun äiti luki minulle ääneen ja mä kuuntelin. En aiemmin pystynyt oppimaan yksin, koska en sisäistänyt lukemaani ja luetun ymmärtäminen oli yksi suurimmistä haasteista. Lukeminen on kuitenkin yleisin oppimisen tapa koulussa.

– Minä olen oppinut tekemällä ja kuuntelemalla ja minun vahvuuksiani ovat ehdottomasti olleet sellaiset oppimisen tavat, jossa voi tehdä asioita ja luoda.

Jenna myös painottaa, miten suuri merkitys sillä oli, että hän sai koko opiskelun ajan ammattiapua.

– Kävin psykoterapeutilla ja nuorempana kävin psykologin juttusilla. Mulla on siis aina ollut mielenterveysapua tukena opiskelussa. Sairastin masennusta yli 10 vuotta aaltoillen ja olen vasta viime vuosina kokenut terveen elämän.

Toinen ammatti

Ammattikoulusta Jenna valmistui ajallaan ja hyvillä papereilla, mutta ei saanut yrityksistään huolimatta töitä. Kun oman alan töitä ei löytynyt, Jenna alkoi tehdä töitä erityistä tukea tarvitsevien lasten ryhmälomituksissa ja avusti kehitysvammaisten leireillä. Sitä seurasi työkokeilu päiväkodissa, jossa hän pärjäsi hyvin.

Sanoin äidille, että menen vaikka Lappiin poroja hoitamaan, mutta en mene mihinkään kouluun. Kiusaaminen oli niin pahasta, että pelkkä ajatuskin koulusta tuntui mahdottomalta.

Työvoimatoimistosta kannustettiin käymään hoiva-avustajan koulutus parempien työllistymisnäkymien vuoksi. 

– Opiskelin uuden ammatin lähes kokonaan työssä oppimalla. Sitten oli pari lähipäivää silloin-tällöin. Siitäkin sain hyvät paperit ja työllistyin. 

Jenna työskenteli henkilökohtaisena avustajana neljä vuotta kehitysvammaisten työtuvalla. Hän oli hyvä työssään, koska pystyi hyödyntämään vahvuuksiaan. Hän pyrki kohtaamaan asiakkaansa niin kuin olisi itse aikoinaan toivonut tulla kohdatuksi.

– Ymmärrän heitä, pystyn näkemään pidemmälle. Tarkoitan sitä sillä, että kun minulla itselläni on haasteita, aistikuormituksia ja kaikkea, niin pystyin peilaamaan omiin kokemuksiin siinä työssä. Avustettavani ei kommunikoinut juuri puheella, joten koin, että tärkeintä työssäni oli tuoda hänen äänensä kuuluviin ja ottaa selvää, mitä hän haluaa ja ei halua.

Oli sattuma, että Jenna tunsi avustettavansa ennestään. He olivat tutustuneet lapsena samassa erityislastenkerhossa.

– Meillä oli aivan erityinen yhteys ja se ihmissuhde opetti, että ystävyyteen ei tarvita sanoja. Se myös konkretisoi sen, miten helposti ihminen ja hänen tarpeet sivuutetaan, jos hän ei pysty ilmaisemaan niitä puheella.

Uupuminen

Jenna uupui avustajan työssä ja kaipasi muutosta elämäänsä. Hän pääsi vastaavaksi ohjaajaksi iltapäiväkerhoon. Työ lasten parissa oli mukavaa ja hän oppi siinä paljon. Jennalle oli tärkeää voida olla turvallinen kodin ulkopuolinen aikuinen.

Siihen nähden miten rankkaa minulla oli, olen kyllä ihan hyvin pärjännyt.

Suuri ryhmäkoko, valtava aistikuorma, jatkuva läsnä oleminen ja riittämättömyyden tunne siitä, ettei ehtinyt huomioida jokaista lasta tasapuolisesti, kävivät pitkän päälle raskaiksi. Myös erilaiset muutokset työpaikalla, kuten esimiehen vaihtuminen, johtivat uuteen uupumukseen ja lopulta työkyvyttömyyteen.

– Lopettaminen oli paras päätös, jonka olen tehnyt, Jenna toteaa nyt.

Nykyään hän toimii yrittäjänä sosiaalisen median parissa, käy joskus kouluissa puhumassa kiusaamisesta ja tekee myös satunnaisia keikkahommia ryhmälomituksissa.

– Tärkeintä on vapaa-aika. Rahalla ei ole väliä, kunhan saan elämisen kustannettua, niin sen verran teen töitä ja muuten nautin elämästä. 

Dokumentti

Jenna julkaisee somessa Kirjolla-dokumenttia, jota hän ryhtyi tekemään sen jälkeen, kun sai tietää, ettei tullut valituksi Ylen Kirjolla-sarjan toiseen tuotantokauteen. Dokumentissa hän kertoo oman tarinansa neurokirjolaisena ihan varhaisesta lapsuudesta aikuisuuteen. Dokumentti on ollut suosittu. Jenna kertoo saaneensa satoja viestejä sitä seuranneilta.

 – Olen saanut paljon kiitosta siitä, että olen niin rehellinen ja dokumentti auttaa ymmärtämään omaa lasta, mutta myös antaa vertaistukea.

Tulevaisuudelta Jenna toivoo neuromoninaisuutta ymmärtävän työnantajan ja sellaisen työn, jossa voi loistaa omilla vahvuuksillaan sairastumatta uupumukseen. Keikat kokemuspuhujana kiinnostavat, ja tiedon jakaminen neuromoninaisuudesta. Hän haaveilee itsenäisestä työstä luovalla alalla, esimerkiksi taiteen parissa.

Juuri nyt elämä hymyilee.

– Nautin elämästäni tällä hetkellä todella paljon. Tuntuu, ettei multa puutu mitään. En ole koskaan ennen tiennyt, että elämä voi olla näin kivaa. Tämä on ihan uutta mulle, kun en ole koko ajan kuormittunut. Mulla on puoliso ja koira ja koti eli kaikki mitä tarvitsen. Saan harrastaa sitä, mistä pidän. Ehdin palautua, kun uuvun. Mulla on paljon vapaa-aikaa, se on parasta elämässä. Ja tuntuu, että uusia ovia aukeaa minulle koko ajan.

Teksti Helin Vesala
Kuvat Jenna Arvola

---

Artikkeli on julkaistu Autismi-lehdessä 2/2024.