Kirjoisaa elämää sateenkaaren raidoilla
Eipä olisi arvannut, että pienen maalaiskylän kiusatusta reppanasta kasvaisi reteästi kaappien ovet ammollaan elelevä autismikirjoisa ei-binääri panseksuaali. Ei olisi myöskään voinut uskoa sitä, että tänne asti elämänpolkua selviäisin, koska elämän haasteet, sosiaalinen paineistus, väärät valinnat ja kyseenalaisetkin konservatiiviset asenteet olivat nujertaa kytevän elämänliekin monta kertaa.
Lapsuudessani tytön tehtävä oli olla kiltti, tottelevainen, nöyrän kuuliainen ja kaunis sekä mielellään mahdollisimman näkymätön. Kunhan peruskoulussa menestyy, menee lukioon, löytää hyvän (eli rikkaan ja menestyvän) miehen ja perustaa perheen, silloin tytär on vanhemmilleen kunniaksi. No en ollut mitään noista – paitsi koulussa suht menestyvä.
Olin poikatyttö, joka ihmetteli, miksi ei missään koe kuuluvansa joukkoon. Jäin aina jotenkin kaiken ja kaikkien ulkopuolelle ja koin, etten ollut samasta maailmasta muiden kanssa. Koin vahvaa yhteyttä muiden ”outolintujen” kanssa. Oli erilaisuuden takana sitten seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluminen, vammaisuus, hulluus tai mikä tahansa, he olivat niitä, joihin tunsin jotain käsittämätöntä yhteyttä ja vetoa.
1980- ja 1990-luvuilla kaikki muu paitsi heteroseksuaalisuus oli vähintäänkin sairasta. Homot oli AIDSia levittäviä hinttareita, lesbot ihan vaan rekkalesboja, jotka sai kyllä pantua heteroiksi. Eri lailla tai ristiin pukeutuvat oli transuja ja sirkusväkeä ja muutoin seksuaalisuuttaan avoimemmin toteuttavat ja muutakin kuin perus lähetyssaarnaaja-asentoa harjoittavat olivat LSD-hippejä, pervoja tai muuten vain estottomia, häiriintyneitä ja hulluja. Sukupuolia oli nainen ja mies, kaikki poikkeava piti piilottaa. Kaikki ei-hetero ja nainen/mies-asetelmaan asettumaton oli syntiä, kiellettyä, sairasta tai pahaa. Voitte uskoa, että oli pelottavaa huomata itsestä, ettei kokenut omaa sukupuoltaan ihan niin yksioikoisesti kuin ympäristö odotti ja oletti. Ja kuinka hämmentävää, ahdistavaa ja pelottavaa oli huomata, että haluaisi pussata naapurin tyttöä.
Tuolloin myös autismi- tai neurokirjo olivat tuntemattomia käsitteitä. Autisti oli se kehitysvammainen ja toimintakyvytön kuolaava ja ölisevä ihmisenkaltainen peräkammarissa tai hoitokodissa. Koulussa oppimisen haasteet olivat heikkoa luku- ja kirjoitustaitoa ja levottomat lapset olivat vain poikia tai häiriköitä, jotka laitettiin tarkkailuluokalle. Koska olin kiusaamalla alistettu ja vaiennettu tyttö, joka kuitenkin älyllä pärjäsi opinnoissa, muu oireiluni oli vain mielen oireilua. Viimeistään lukion keskeydyttyä ja psykiatriselle suljetulle osastolle joutuessani oli kohtaloni sinetöity ja mielisairaan stigma syvälle juurrutettu.
Tärkeintä on, että pystyy rakastamaan. Tässä maailmassa on jo aivan liikaa niitä, jotka eivät siihen pysty.
Vaan toisinpa kävi. Vuosikymmenien kuluessa yritin kovasti löytää todellisen itseni kaikkien ulkopuolisten odotusten, oletusten ja muiden asettamien raamien keskeltä. En koskaan oppinut meikkaamaan, koska en siedä kasvojeni koskettelua eikä meikit tunnu hyvältä kasvoilla. En ole koskaan oppinut pitämään naisten vaatteita, koska ne tuntuvat omituisilta ja pahalta päällä. Olen ollut parisuhteissa niin miesten kuin naistenkin kanssa. Ja kyllä, olen saanut osani homottelusta, huorittelusta, ”pääseekö mukaan katsomaan”-vihjailuista ja rahatarjouksista, kehotuksia opetella arvostamaan omaa naiseutta ja pukeutumaan sen mukaisesti jne. Olen myös joutunut miettimään, uskallanko kävellä käsi kädessä kihlattuni kanssa sekä muuttamaan yön pimeydessä vauhdilla, kun henkeä uhattiin saatesanoilla ”Meidän pihapiirissä ei sitten lesboja asu”. Vaan siltikin, edesmennyttä isoäitiäni lainaten: ”Tärkeintä on, että pystyy rakastamaan. Tässä maailmassa on jo aivan liikaa niitä, jotka eivät siihen pysty.”
Vuosikymmenien kaaoksen jälkeen yksi psykiatri vihdoin kuuli työvoimaviranomaisten vahvalla avustuksella pyyntöni tutkia tarkemmin toistuvan vakavan uupumiseni ja erinäisten haasteideni juurisyitä. Viimein 40-vuotiaana sain autismikirjon diagnoosin ja sain apua alkaa hoitaa ja kuntouttaa itsessäni oikeita asioita. En ollutkaan vain toivottomaksi tapaukseksi leimattu mieleltään aivan liian kipeä outolintu, vaan yhteiskunnallisesti hyväksyttävämmästä, vaikkakin silti vielä liian vähän tunnetusta syystä erilaiselle raiteelle ajautunut ihminen.
Elän tänä päivänä avoimesti monogamista perhe-elämää lahjasolulapsen ja vaimon kanssa. Elämäni mutkat ja kokemukset saivat minut kouluttautumaan jo nuorena vertaistueksi ja sittemmin kokemusasiantuntijaksi. Vaikka olen työkyvyttömyyseläkeläinen, elämäni on kuitenkin vasta oikeastaan alkanut, kun voin vihdoin elää avoimesti omana itsenäni pelkäämättä koko ajan alistetuksi, sivuutetuksi tai syrjityksi tulemista. Tämän hetken yhteiskunnalliset ja globaalitkin muutokset asenteissa ja rakenteissa haastavat kovasti tähän mennessä saavutettua kehitystä. Haluan kuitenkin omalla avoimuudellani ylpeästi olla edistämässä niin autismikirjon ihmisten kuin sateenkaariväestönkin asemaa ja oikeuksia.
Teksti: nimimerkki Kelvotonko?
Kuva: Adobe Stock
Suojataksemme kirjoittajaa julkaisemme tekstin nimimerkillä. Kirjoittajan henkilöllisyys on toimituksen tiedossa.
