Kolumni: Omanlainen kotielämäni

Minun autismikuplani on melko joustava ja monikäyttöinen menopeli. Asun puolisoni ja eläinlauman kanssa yhdessä ja työskentelen sosiaalialalla, joten harvoin pääsen viettämään aikaa aivan yksin omassa kuplassani. Kodissamme vallitsee kuitenkin sellaiset olosuhteet, joita voin melko hyvin säädellä. Ruokaansa malttamattomana odottavat koirat voi vallan mainiosti laittaa toiseen huoneeseen ja puoliso ei ole pahoillaan, jos välillä pyydän saada hetken katkoksen meidänkin väliseen kommunikointiin.

Asumme tilavasti omakotitalossa, joka sijaitsee metsän laidalla, juuri sopivan matkan päässä naapureista. Lähistöllä asuu monia muitakin kirjolaisia, joten naapurien kanssa ei tarvitse muistaa noudattaa ihan niitä kaikkia sosiaalisen kanssakäymisen kiemuroita, mitä tavallisessa kortteleissa eläminen vaatisi. Ovikellomme soi harvoin, eikä kylässä ramppaa väkeä ainakaan arki-iltaisin. Puolisoni ei ole kirjolla, mutta hänelle sopii muutoin tällainen mummomainen elämäntyyli, jossa ei poukkoilla harrastuksissa ja illanvietoissa, vaan istuskellaan sohvalla, nukutaan päiväunia ja puuhaillaan aikatauluttomia yksilölajeja kotona.

Muistot kaupunkikaksiossamme asumisen ajalta ovat vielä tallessa. Pieni asunto oli helppoa pitää kunnossa satunnaisilla kertasiivouksilla. Mutta levottomina päivinä kävelin kämppää edestakaisin, ja hiljainenkin seinänaapuri tuntui olevan ihollani asti. Nyt kun tilaa talossa on paljon, voimme venyttää parisuhdetta useampaan huoneeseen. Välillä vallan ottavat harrastustarvikkeetkin voi sulkea oven taakse, jos sillä hetkellä siivoamiseen ei ole käytettävissä energiaa. Kodinhoidossa meille on muodostunut varsin omintakeinen, Marttaliiton tai anopin tarkastusta kestämätön, mutta juuri meillä toimiva systeemi. Työt on jaettu etukäteen yhteistyön välttämiseksi ja vuosien naarmuttamilla lattioilla ei koirien tuoma hiekka juuri varpaissa tunnu.

Minulla on erityinen suhde väreihin ja iholla tuntuviin materiaaleihin. On tärkeää, että olemme voineet remontoida kodin ja kunnostaa pihan sellaiseksi, että värisävyt sopivat yhteen, ja mikään pinta tai esine ei käynnistä tuntoaistihälytystä hermostossani. Sellaiset asiat vievät minulta paljon energiaa, kun astun omalta tontilta kohti toisten järjestämää maailmaa.

Kodin merkitys korostuu silloin, kun maailman epäjärjestykset kasvavat stressiksi ja ahdistukseksi asti. Ylikuormittumisen tullen koetan mahdollisimman pian päästä kotiin. Kotona kukaan ei ihmettele tunnereaktioitani, olivat ne sitten hassuttelua tai itkua. Kodista löytyy korjaussarja, jolla minun olotilani asettuu taas uomiinsa. Joskus avuksi tarvitaan siliteltävä lemmikki, joskus parituhatta värikästä palapelin palaa, paksu peitto tai tuttua ja turvallista ruokaa.

Myös reissut saavat minut huomaamaan, miten tärkeä asia oma koti minulle on. Pakkaan huolella mukaan tavaroita, joilla voin toteuttaa tuttuja arkirutiinejani maailmalla, ja koti-ikäväitkut kuuluvat meidän perheen matkaohjelmaan.

Pari vuosikymmentä erilaisissa omissa kodeissa on opettanut minulle paljon itsestäni. Jos joutuisin nyt muuttamaan, tietäisin jo paljon siitä, millaisia asioita kotiini tarvitsen. Joskus jopa haaveilen muutosta –
silloinhan pääsisin järjestämään hyväksi havaitut kotiolot uudelleen johonkin toiseen paikkaan, kuin monimutkaisen, kauniin, palapelin.