Siirry sisältöön
Haku Lahjoita
Numero 4/2018 Henkilötarinat

Kolumni: Vapaaehtoisesti ihmeteltävänä

Reetta Tourunen on nelikymppinen autismikirjolainen, vertaisryhmän vetäjä ja autismikirjon asioiden parissa puuhailija.

Reetta Tourunen seisoo ulkona lammen edessä koira sylissään.

Tutun työkaverin kanssa pidettiin palaveria vapaaehtoistoiminnan kuvioista. ”Teetkö sä itse jotain vapaaehtoistyötä?” hän kysyi. Ja vastasin: ”Joo, Autismi- ja Aspergerliitossa. Oon mukana sellaisessa
vertaisosaajatoiminnassa…” Ja samassa muistin, että hänen kanssaan en vielä olekaan puhunut autismikirjostani. Pahus, on taas tultava kaapista. Onneksi homma on ollut minulle tuttua jo ennen muutama vuosi saatua diagnoosia. Siitä on jo yli kymmenen vuotta, kun elämääni ilmestyneen tyttöystävän myötä totuin kolistelemaan kaapin ovia.

Hieman epätavallinen parisuhde ja autismikirjon koukerot ovat minulle itselleni jo arkisia asioita. Ei sitä tule tavallisena päivänä edes ajatelleeksi omaa erilaisuutta tai joidenkin toisten tavallisuutta. Mutta uusien tutustujien silmissä minussa on jotakin pysäyttävää – kuten äitini asian ilmaisi pohtiessaan ominaisuuksiani. Kaiken lisäksi autismikirjolaisenakin sovin huonosti mihinkään muottiin, joten myös aihetta tuntevilla ihmisillä minussa riittää ihmettelemistä. Olen oppinut, että uudelle ihmiselle diagnoosini mainitseminen ei käy sivulauseessa, vaikka minä niin joskus toivoisinkin.

”Niin, meillä ei varmaan olekaan vielä ollut puhetta mun aspergerista”, totean työkaverille ja keskustelu eksyy vapaaehtoistoiminnan kehittämisestä hetkeksi siihen, miten se autismikirjo nyt sitten muka minussa on, kun vaikutan ihan tavalliselta, ja että se on kuulijalle ihan ok. Olen huomannut, että vähemmistöasioissa tällainen ”hyväksyvä keskustelu” usein tarvitaan. Joskus turhankin juhlallisen kuuloinen hyväksyntä tulee ikään kuin vaihdossa siitä, että olen kertonut toiselle jotakin hänen mielestään henkilökohtaista itsestäni. Jokainen kohtaaminen on erilainen, mutta aivoistani löytyy nykyisin noihin tilanteisiin sopiva peruspaketti, joka sisältää muun muassa hieman infoa poikkeavista aisteista, nimien unohtelusta ja siitä, että autismikirjo ilmenee kovin yksilöllisesti ja näkyy harvoin naamasta.

Yhdenlaista vapaaehtoistoimintaa noiden keskustelujen käyminenkin on, ja useimmiten teen sitä mielelläni – työpaikalla, sukujuhlissa, uusiin naapureihin tutustuessani, lehdessä, telkkarissa, missä milloinkin. Toisaalta voitaisiin kysyä, onko autismikirjosta tai  parisuhteestani kertominen minulle vapaaehtoista. Jos haluan viikonlopun kuulumisistani jotakin kahvipöydässä sanoa, niin nämäkin asiat on usein käytävä läpi.

Se varsinainen vapaaehtoispuuhailuni, kirjon aikuisten tapaaminen vertaisosaajana ja vertaisryhmän vetäjänä, se onkin sitten kerrassaan kaapitonta ja varsin vapaaehtoista touhua. Loskaisena iltana
ryhmätapaamiseen ”onhan kaikki tavarat nyt mukana ja mitä piti kaupasta vielä hakea” –kuvioiden kautta liikkeelle lähteminen väsyttää välillä armottomasti. Voimia silloin minulle tuo se, että niissä ympyröissä jutellessa ei kummankaan osapuolen juuri tarvitse pysähdellä toisen ominaisuuksia ihmettelemään.

Artikkeli on alun perin julkaistu Autismi-lehdessä 4/2018