Koronaviruksen eri kokemuksia: Ikävä ja huoli
Tätä kirjoittaessani on kulunut kuukausi siitä, kun olemme nähneet autistisen poikamme viimeksi. Se on pisin aika erossa hänestä. Kyläilyt ryhmäkodissa ja kotilomat ovat osa rutiineja ja hänen struktuuriaan. Nyt kaikki tuo ja moni muu arjen toiminta ja harrastukset ovat poissa määräämättömäksi ajaksi.
Ikävä on molemminpuolista, ja huoli pojan pärjäämisestä isällä ja äidillä on kova. Joskus huomaan keskusteluissa hieman vähättelyä meidän huolestamme, ”hänhän on jo aikuinen mies”. Totta, hän on 25, mutta vanhempien huoli erityislapsesta on aina tavallaan huolta pienestä lapsesta. Tilannetta voisi kuvata Irinan kappaleen sanat ”tiedän kyllä, huolet vuoriksi voi kasaantua ja joskus niiden alla vahvakin voi musertua. Puhallus ja suukko auttoi joskus aiemmin, väistyisikö vuoret, jos puhallankin kovemmin”.
Poika tarvitsee paljon ohjausta ja tukea. Omien huolien ja tarpeiden ilmaisu ei ole hänelle helppoa. Ymmärtääkö hän varmasti, miksi tilanne on tämä? Miksi isä ja äiti ei käy? Miksi en pääse kotiin? Kuinka kauan tätä kestää? Koska pääsen taas uimaan ja soittamaan rumpuja? Jos avoimet kysymykset ja muuttunut arki ovat ahdistavia meille kaikille, niin kuinka hän vähän erilaisessa maailmassaan selviää tämän läpi?
Mutta oman ikävän voi kääntää iloksi siitä, että on olemassa joku niin tärkeä ja rakas. Pojan ikävää olemme yrittäneet helpottaa videopuheluilla pari kertaa viikossa. Ja huoli hälvenee, kun luottamus lisääntyy. Luottamus siihen, että kyllä poika pärjää. Luottamus siihen, että on paljon muitakin kuin me vanhemmat, jotka haluavat pitää hänestä huolta.
Poika on jo nyt osoittanut, että oikealla tuella ja ohjauksella hänessä on kykyä sopeutua ja voimaa kasvaa paljon enemmän kuin osaamme ajatella. Pitää vain nähdä se voima ja auttaa se esiin. Uskon vahvasti, että meidän ja monen muun erityislapset tulevat tästä kurimuksesta ulos entistä vahvempina ja paremmalla itsetunnolla varustettuna. Ja meillä vanhemmilla on taas vähemmän huolta kannettavana.
Teksti: Marko Huhta
Artikkeli on julkaistu Autismi-lehdessä 2/2020