Kulkukoiran elämä
Suuren kerrostalon pihalla tytöt haluavat leikkiä kotia. Minut on otettu mukaan, vaikka en oikein tiedosta kuuluvani mihinkään tyttöihin sen enempää kuin poikiin. Jotenkin tytöt liittyvät äiteihin ja pikkusiskoihin. Kotileikin rooleihin. Noista mikään en suostu olemaan. Enkä isä. Ne tarjoavat minulle lopulta isosiskoa, joka on kaikkein halutuin. Mutta minä menen mieluummin lukemaan jotain itsekseni – ellen saa olla koira.
En osaa edes näytellä ihmistä. Joskus saan olla koira, joskus en. Minua ei vielä syvästi tuomita kummallisuudestani. Olen ilmeisesti puhelias, ystävällinen lapsi, vaikka voin parhaiten rauhassa tuttujen ihmisten parissa.
Kun joudun kouluun, makaan öisin valveilla ja toivon kuolemaa. Pian muutan, ja uudestaan ja uudestaan, mutta kouluun meneminen ei vain lopu. Palaan kotiin sodasta. Koskaan ei ole tarpeeksi aikaa toipua, ennen kuin aamulla rintamalle täytyy taas mennä. Vuorovuosina nenäni vuotaa verta, poden päänsärkyä tai vatsakipua, joka päivä. Ensimmäisellä luokalla elämäni muuttuu epätoivoiseksi viikonlopun odotukseksi.
Saan hyviä numeroita ja olen hiljaa, joten minulla ei ole ongelmaa. Minusta ei ole ongelmaa.
Olen todella hiljaa. Mykistyn.
Olen koira.
Kyvyt eivät muutu elannoksi
Lapsia ja nuoria arvostellaan aina ja kaikista syistä, kiusaamisesta muun muassa. Mutta minua he kiusaavat vain vähän, satunnaisesti. Enimmäkseen saan jäädä omaan rauhaani. Aikuiselämässä vastaan tulevat ne ahdistelijat, hyväksikäyttäjät, nöyryyttäjät, kostajat, selän takana puhujat ja öisten haukkumapuheluiden soittajat. Useinkaan koira ei ymmärrä mitä on tehnyt väärin, mutta aina se tajuaa lähteä.
Minulla on useita taipumuksia, joita jokaista yritän seurata. Mutta yliopistossakin olen vain koira, joka opiskelee yliopistossa. Tiedekuntaa voi vaihtaa, mutta minä en muutu. Työt vievät ensin ihanasti mukaansa, mutta sama umpikuja odottaa, juoksen päin samaa seinää. Palan loppuun usein ja rankasti.
Alan saada diagnooseja, vääriä lääkkeitä, vääriä lääkäreitä, lokeroita, tuomioita. Olen ollut väsynyt niin kauan, etten muista muunlaista. Itsestäni tiedän vain sen, että olen väärä.
Koiranelämä.
Kymmeniä vuosia ja koko terveys kuluivat ihmisen näyttelemiseen. Silti ne aina näkevät, etten ole lajitoveri.
Koira on jotain muuta kuin mitä annamme hänen olla. Sudelta on riistetty lauma, reviiri ja vapaus käyttäytyä kuten suden kuuluu. Susi on työnnetty ihmisen muottiin ja tuskalliseen aistiympäristöön. Silloin syntyy stressikäytöstä.
Jossain toisessa ajassa luontaiset ominaisuudet eivät olleet haittoja, vaan koko laumalle hyödyksi. Kun vahvuudet ovat vapaita, stressireaktioita ei tarvita. Reaktio on se, mitä ne sanovat häiriöksi. Oireyhtymän oireiksi. Koiran ongelmakäytökseksi.
Olen koira, joka näyttää niin paljon ihmiseltä, etteivät ihmiset usko koiria olevan olemassa. Kymmeniä vuosia ja koko terveys kuluivat ihmisen näyttelemiseen. Silti ne aina näkevät, etten ole lajitoveri. Valitsin huonoja rooleja. Miksi näytän tältä? Miksi en pysty tuohon? Olen niin fiksu, miten voin olla niin tyhmä? Minulla on varmaan itsekäs motiivi.
Missä on koiran paikka?
Kun nykyinen politiikka alkoi tehdä kaikista turvattomia, vastustin halua sanoa: Tervetuloa maailmaani. Epäreilua se olisi ollut. Monella on rankempaa. Luen, että autistin itsemurhariski on kymmenkertainen muihin nähden. Naisautisteista, joilla on myös ADHD-diagnoosi, joka viides on yrittänyt tappaa itsensä.
Se hierarkkisen sosiaalisen koodiston, jäykkien työelämärakenteiden ja aistiärsykehelvettien näkymätön muuri, joka ihmisten maailmaa ympäröi, on minusta tarpeeton ja kaikille vahingollinen.
Vasta viime vuonna sain viralliset nimet lajilleni: Kuulun neurotyyppivähemmistöön. Olen löytänyt muutaman samanlajisen. Ymmärrän, että olen aina voinut paremmin kaltaisteni seurassa. Kunpa vain en olisi jo sairastunut paikkaa etsiessäni.
Nyt koulutan aivojani kuin koiraa. En kuristuspannalla, kieltämällä ja rankaisemalla, vaan palkinnoilla ja hellyydellä. En muuttamaan lajityypillistä käytöstä, vaan selviytymään millä tahansa tavalla jotenkin hengissä yhteiskunnassa, jota ei ole rakennettu minua varten.
Joka vuosi joudun pudottamaan jotakin haavelistalta. Viimeksi evättiin työkyvyttömyyseläke. Kirjoitan silti, kirjoitan minkä jaksan, kirjoitan asioista jotka ovat minulle tärkeitä, sellaisina päivinä kun jaksan. Yritän uskoa, että silläkin on arvoa, mitä minä maailmassa näen. Vaikka en pysty enää elättämään itseäni.
Kun meidän taitomme ja voimavaramme menevät hukkaan, kärsimmekö enemmän me? Vai yhteiskunta?
Teksti Noira Martiskainen
Kuva Risto A. Paju
Kirjoittajasta:
Kirjoittaja vai työkyvytön? Sekä että, yhtä aikaa
Entinen toimittaja ja teatterintekijä
AuDHD
Yhteiskuntasopimaton