Kun hikoilu inhottaa – kokemuksia liikunnasta
Liikunta on terveydelle hyväksi, tämän me kaikki tiedämme. Miksi siis kaikki emme liiku? Syitä on monia, mutta tässä avaan hiukan sitä, miten autismikirjolle tyypilliset piirteet, kuten tuntoyliherkkyys, ovat vaikuttanut omaan liikkumiseeni.
Lapsena koin olevani kömpelö, liikunta ei ollut vahvuuteni. Rakastin lukemista ja uppouduin kirjaan aina kun pystyin. Koululiikunnassa olin aina niiden joukossa, jotka viimeisenä valittiin joukkueisiin. Yläasteen aerobictunneilla pyrin piiloutumaan takariviin, koska kädet ja jalat eivät suostuneet toimimaan eri tavoin ja suunnat menivät sekaisin. Hävetti. Tuolloin en vielä tiennyt olevani autismikirjolla, mutta koin olevani erilainen kuin muut. Vielä aikuisenakaan käteni ja jalkani eivät toimi monimutkaisissa liikesarjoissa.
Aikuisena liikunnan pariin
Aikuistuessa liikkuminen väheni pikkuhiljaa. Itselle mieluista lajia ei tuntunut olevan ja muut kiinnostuksen kohteet täyttivät elämän. Lasten syntymän myötä aikaa omille jutuille oli entistäkin vähemmän ja liikkuminen oli lähinnä sitä arkiliikuntaa, mitä elämä eteen toi. Hikoilin helposti vähästäkin liikkumisesta ja se vähensi intoani. Useamman raskauden ja liikkumattomien vuosien myötä kroppani alkoi kenkkuilla ja huomasin kantaneeni melkoisen määrän rahaa fysioterapeutille, joka aukoi rangasta lukot. Käyntien välit lyhenivät koko ajan. Olin käynyt useamman vuoden pilateksessa vähän itseäni pakottaen, mutta nyt vaivat estivät senkin. Päätin etsiä itselleni personal trainerin, jonka kanssa selvitellä sitä, miten tukirankavaivat saisi vähemmäksi.
Aloitin käynnit kuntosalilla personal trainerin kanssa. Etsittiin lihaksia: havaittiin, että osa on epäaktiivisia ja toiset tekevät liikaa töitä, josta seurauksena nämä vaivat. Salikäyntien aikana ymmärsin, miten useat eri aistit kuormittuivat siellä. Kuuloaistiärsykkeitä sain blokattua mieluisella äänikirjalla kuulokkeissa, mutta erityisesti tuntoaisti ylikuormittui hikoilun vuoksi. Jokainen hikipisara piti pyyhkiä naamalta, mitä personal trainerikin ihmetteli. Tajusin, että useimmat ihmiset eivät reagoi hikoiluun näin ja siksi pystyvät nauttimaan liikkumisesta enemmän. Itselleni se oli lähinnä kärsimystä, mutta puolen vuoden salitreenien ja 20 personal trainer -käynnin jälkeen entiset vaivat olivat hävinneet. En kuitenkaan edelleenkään nauttinut salitreenistä ja korona-ajan tullen siitä oli helppo luopua tartuntariskin minimoimiseksi. Valitettavasti vuosi ilman salia on alkanut taas tuntua kropassa.
Hikinen rutiini
Viime syksynä päätin pakottaa itseni päivittäin kävelylle. Pakottamalla meni ensimmäiset 2-3 kuukautta, kunnes huomasin, että rutiini oli muodostunut, ja sen muuttaminen alkoikin olla vaikeampaa kuin lähteminen. Talvella ongelmaksi nousi kuitenkin taas hikoilu ja tuntoyliherkkyys. Kokeilin useita erilaisia vaatteita, aina samoin tuloksin: hikoilin niin kovasti jo alkumatkalla, että pidemmällä lenkillä alkoi lopulta palella. Hiestä kostea paita tuntui paitsi märältä ja kylmältä, myös kuitujen karheus lisääntyi usein tai kaulus alkoi ahdistaa. Tuntoaistimukset nousivat yli kaiken muun, ja kotona piti saada märät vaatteet päältä mielellään sekunneissa. Liikunnan ilo väheni taas.
Lopulta kevättalvella päätin mennä urheiluliikkeeseen ja sijoittaa vähän rahaa kohtuuhintaisiin urheiluyläosiin. Rohkaistuin pyytämään apua myyjältä hiukan nolona ongelmaani kertoen. Myyjä oli onneksi ymmärtäväinen ja auttoi valitsemaan oikeanlaiset kerrokset. Huomasin, että kehon lämmetessä yhden paidan kaula-aukko alkoi tuntua kurjan tiukalta, mutta parempaan päin mentiin. Rohkaisen siis kokeilemaan pieniä muutoksia!
Itselle sopivin tapa liikkua
Liikuntaan pakottautuminen voi aiheuttaa autismikirjon henkilölle kuormitusta ja tärkeää olisikin löytää itselle sopivin tapa liikkua, jonka saa sujuvasti sovitettua arkeen. Itse olen ollut viime kuukausina sairauslomalla, jolloin olen pystynyt liikkumaan juuri minulle sopivana aikana, aamupäivisin. Uusi haaste tulee, jos liikunta pitääkin sovittaa jatkossa työpäivän ja kotitöiden lomaan.
Instagramissa olen keskustellut muiden neurokirjolaisten kokemuksista liikkumisesta. Eräs seuraajani kertoi liikkuvansa ”yksin ja rauhassa” ja nosti myös sopivan lämpötilan esiin. Hän käy mieluiten salilla tai jumppaa kotona. Itselleni kotijumpat ovat osoittautuneet liian suurta itsekuria vaativiksi, mutta moni lukijakin varmasti hyötyy nykymahdollisuuksista Youtube-jumppineen.
Myös adhd-aikuisista löytyi paljon niitä, jotka syystä tai toisesta eivät pidä liikkumisesta, myös kaltaisiani hien inhoajia. Joku kertoi läheisestään, joka liikkuu ainoastaan luonnonvesissä uiden, jolloin ei ole liian kylmä tai kuuma. Itsekin olen aikanaan käynyt vesijumpissa, joissa hikoilun tunne ei ole ongelma. Uimahallien väenpaljous, äänimaailma, valot ja lämpötila ovat monelle kuitenkin liikaa. En mielelläni mene paikkoihin, jossa on paljon lisä-ääntä aiheuttavia kohisevia liukumäkiä ja putouksia, joiden äänet kertautuvat kaikuvassa tilassa. Eniten muistan nauttineeni vuosia sitten vesipuisto Flamingon ”aikuisten puolesta”, jossa oli hyvin hiljaista ja rauhallista. Olisipa ihana, jos tällaisia olisi enemmänkin kylpylöissä ja uimahalleissa.
Teksti: Aino Kokko
Kuva: Pixabay
Kirjoittaja on autismin kirjon ja tarkkaavuushäiriö -diagnoosit vastikään saanut nainen, jolle autismikirjo ja aistisäätely on tullut tutuksi myös toimintaterapeutin työn kautta.
Artikkeli on julkaistu Autismi-lehdessä 2/2021.