Kun kukaan ei puutu eikä huomaa
Alice kertoo karun tarinan siitä, miten hänen kohdallaan kaikki turvaverkot pettivät. Kukaan ei ymmärtänyt tai tukenut ennen kuin tilanne vaikutti toivottomalta. Diagnoosi auttoi Alicea ymmärtämään, ettei hän ole viallinen. Ajan kanssa hänen itseluottamuksensa on vahvistunut, ja hän on matkalla kohti parempaa vointia.
Sosiaaliset tilanteet ovat aina olleet minulle vaikeita. Ollessani lapsi ja teini-ikäinen ajattelin sen johtuvan yksinkertaisesti siitä, että olen huono ihminen, sillä olin kuullut monen ihmisen – esimerkiksi vanhempani ja opettajien – sanovan niin. En uskaltanut kertoa kenellekään, että en ymmärtänyt, miten minun tulisi toimia muiden kanssa, sillä tiesin, että erityisesti isäni suuttuisi siitä. Hän sai säännöllisesti raivokohtauksia, sillä en onnistunut saamaan kavereita. Hän myös kertoi kiusaamisen toisten lasten taholta olevan täysin oikeutettua.
Vuodet kuluivat ja ongelmani pahenivat, mitä vanhemmaksi tulin. Yläaste-ikäisenä kuulin autismista ja harkitsin lyhyesti, voisiko minulla olla se. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että se ei olisi mahdollista. Kuten olin monesti kuullut, ajattelin kaikkien ongelmieni olevan itseaiheutettuja, ja jos yrittäisin oikein kovasti, olisin samanlainen kuin muut.
Koulu
Koulunkäynti tuotti minulle suuria vaikeuksia. Minulla ei ollut lainkaan keskittymiskykyä asioihin, joista en ollut kiinnostunut. Tämän vuoksi en usein tehnyt läksyjäni – ja jos tein ne, vastasin niin lyhyesti kuin mahdollista enkä välittänyt edes, olinko vastannut oikein.
Sen sijaan pystyin uppoutumaan tuntikausiksi kiinnostaviin aiheisiin. Luin välillä monia tunteja päivässä ja opin ulkoa paljon tietoa. Vaihtoehtoisesti tykkäsin kirjoittaa tarinoita, jotka käsittelivät kiinnostuksen kohteitani. Ollessani vanhempi en oikein jaksanut tehdä mitään, koska jo pelkästään pitkät koulupäivät kuluttivat kaikki voimani – useasti nukahdin heti tullessani kotiin, vaikka yritin pitää itseni hereillä.
Ajattelin vain olevani tyhmä ja laiska, koska en selvinnyt samoista asioista kuin muut ikäiseni.
Kaverisuhteet
Kouluikäisenä minulla ei ikinä ollut kavereita. Pienenä leikin välillä toisten lasten kanssa, mutta tästä huolimatta minut suljettiin usein ulkopuolelle ja tulin kiusatuksi, sillä en osannut ollenkaan puolustaa itseäni. Esimerkiksi hippaleikissä minun täytyi aina olla se, joka jahtaa toisia. Ollessani käymässä jonkun kotona minun ei annettu tulla huoneeseen, jossa kaikki muut juttelivat. He pitivät ovenkahvasta kiinni toisella puolella minun yrittäessä tulla sisään. Itseäni huomattavasti nuorempien tai vanhempien lasten kanssa minulla oli tosin helpompaa.
Vähän vanhempana kukaan ei halunnut enää edes puhua minulle eikä kukaan kiinnittänyt minuun huomiota, paitsi jos esimerkiksi vastasin väärin. Parityöskentelyssä kukaan ei halunnut olla parini ja he sanoivat sen esimerkiksi kavereilleen tai opettajalle.
Romahdus
En saanut vieläkään mitään tukea ja kukaan – edes vanhempani – eivät välittäneet voinnistani, vaikka arvosanani olivat todella huonoja enkä kyennyt pitämään itsestäni huolta ikätasoisella tavalla. Saatoin esimerkiksi pitää samoja vaatteita viikkoja ja laiminlyödä hygieniani, joka aiheutti lisää kiusaamista. Ajattelin vain olevani tyhmä ja laiska, koska en selvinnyt samoista asioista kuin muut ikäiseni. Aloin myös lintsata, koska koulu oli minulle vain suuri selviytymistaistelu. Lopulta arvosanani olivat niin huonot, että en päässyt lukioon, mikä tosin oli silloin minulle helpotus.
Aloin voida yhä huonommin. Olin jatkuvasti niin ahdistunut ja stressaantunut, että oksensin välillä monta kertaa päivässä ja söin välillä päivien tai viikkojen ajan vain energiapatukoita ja juustonaksuja. En uskaltanut enää puhua toisille ihmisille ja elin hyvin eristäytyneesti suureksi osaksi omassa huoneessani. Minulla ei ollut enää mitään toivoa siitä, että pystyisin muuttumaan toisenlaiseksi vain yrittämällä kovemmin. Olin tämän takia hyvin masentunut. Tunsin, että en ollut hyvä missään, vaikka oikeasti kyse oli puuttuvasta tuesta, jota olisin tarvinnut.
Kohti tutkimuksia
18-vuotiaana tavatessani psykologin ensimmäistä kertaa vuosia jatkuneen masennuksen, ahdistuksen ja syömishäiriön takia, minulta kysyttiin, olenko ikinä ajatellut mahdollisuutta, että olisin autistinen. Kerroin, että olin kuullut siitä ja miettinyt, voisiko minulla olla se – ja lisäsin nopeasti, että en oikeastaan usko, että minun tapauksessani on kyse autismista. Psykologi kysyi, haluaisinko kuitenkin tutkia asian. Vastasin, että jos hän on sitä mieltä, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Täyttäessäni kyselylomaketta psykologin kanssa, hän kertoi heti, että paljon viittaa siihen, että täytän diagnoosikriteerit.
Olin varautunut odottamaan pitkään vuoroani neuropsykiatriseen tutkimukseen ja aloin lukea paljon artikkeleita, jotka käsittelivät autismin ilmenemistä tytöillä ja naisilla. Tunnistin heti itseni – olisin voinut kirjoittaa juuri noin, ajattelin usein – ja ajattelin varmasti saavani diagnoosin, kunnes aloin epäillä ja ajattelin, että minun kohdallani kyse on siitä, että en ole yrittänyt tarpeeksi.
Onneksi pääsin lähes koko jonon ohi ja odotusaikani tutkimukseen oli lopulta vain muutamia kuukausia. Psykologi, jonka tapasin, oli epäystävällinen ja sai minut taas kerran ajattelemaan, että vain kuvittelen ongelmani. Lopulta, ollessani noin 19-vuotias minulla diagnosoitiin autismi, taso 1.
Itseymmärrys voimistaa
Nykyään ymmärrän itseäni paremmin. Koen, että monet ongelmat ovat helpompia ratkaista, koska tiedän, että minulla ei ole samoja valmiuksia kuin monilla muilla. Itseluottamukseni on kasvanut kovasti. Ajattelen välillä, minkä takia kukaan ei epäillyt minulla autismia tai miksi en saanut tukea aikaisemmin, sillä vaikeuteni olivat niin laaja-alaisia. Olin myös osittain hyvin stereotyyppisesti autistinen – en tosin pidä stereotypioista –, olin motorisesti kömpelö, en ymmärtänyt miten katsotaan toisia ihmisiä silmiin ja aivan pienenä leikin mielelläni järjestellen leluja ja pelikortteja jonoihin.
Teksti Alice
Kuvat Adobe Stock
*Kirjoittajan nimi on muutettu. Hänen henkilöllisyytensä on lehden toimituksen tiedossa.
Artikkeli on julkaistu Autismi-lehdessä 1/2023.