Kun valitsin itseni – autismi ja perhesuhteet
Autismitietoisuuden viikko tuntuu hyvältä ajankohdalta puhua päätöksestäni lähteä perheeni WhatsApp-ryhmästä ja siitä, mitä se minulle merkitsi.
Olin pitkään ryhmän jäsen, mutta olin myös sen ainoa autisti. Se ei itsessään ollut ongelma, mutta dynamiikka, jonka se loi, teki oloni ulkopuoliseksi.
Perheemme ryhmäkeskustelut olivat vilkkaita, mutta usein kaoottisia. Englanninkieliset postaukset, sosiaaliset valheet ja neurotyypillinen huumori, jota en aina ymmärtänyt, saivat minut tuntemaan itseni irralliseksi. Varoin pitkään tuomasta itseäni liiaksi esiin. Ruutua katsellessa tunsin häpeän nousevan ja viestiä näpytellessä pelkäsin, että kuulostan liian omaperäiseltä.
Vuosien ajan koetin mukautua. Yritin pysyä keskustelussa mukana, ymmärtää rivien välistä luettavia vihjeitä ja löytää oikeat hetket osallistua. Mutta yhä uudelleen kohtasin tilanteita, joissa minut keskeytettiin, jolloin en ehtinyt sanoa ajatuksiani loppuun, tai tilanteita, joissa viestini jätettiin huomiotta. Aloin ymmärtää, ettei ongelma ollut minussa – vaan siinä, että tapani kommunikoida ja käsitellä maailmaa poikkesi muista. Ja koska olin ainoa autisti, kukaan ei joutunut miettimään sitä puolta keskustelussa. Minä olin se, joka joutui sopeutumaan.
Lopulta tajusin, ettei minun tarvinnut pakottaa itseäni olemaan mukana paikassa, jossa en voinut olla oma itseni. Päätös lähteä perheen ryhmästä ei ollut hetken mielijohde vaan pitkän pohdinnan tulos. Kun lopulta poistuin, en tehnyt siitä suurta numeroa – kerroin vain lyhyesti, että tämä ei ollut minulle toimiva tapa olla yhteydessä.
Reaktiot olivat vaihtelevia. Osa perheenjäsenistä ei kommentoinut asiaa lainkaan, kun taas toiset kyselivät, miksi lähdin. Jotkut loukkaantuivat, ja eräs jopa tulkitsi sen autismin oireeksi. Kuitenkin tärkeintä oli, että itse tunsin tehneeni itselleni oikean päätöksen.
Valitsin hyvinvointini ja sen, että haluan kommunikoida tavoilla, jotka tuntuvat minulle luonnollisilta.
Poistumiseni jälkeen huomasin muutoksen itsessäni. Tunsin helpotusta. En enää pakottanut itseäni seuraamaan keskusteluja, jotka kuormittivat minua, enkä tuntenut painetta osallistua keskusteluihin, joissa en tullut ymmärretyksi. Suhteeni perheenjäseniin ei katkennut, mutta se muuttui – en ollut enää jatkuvasti altistuneena tilanteille, joissa tunsin itseni näkymättömäksi. Sain tilaa määritellä itse, millä tavoin haluan pitää yhteyttä ja millaiset keskustelut tukevat hyvinvointiani.
Tämä päätös sai minut myös pohtimaan laajemmin sitä, miten autistit kohtaavat perhesuhteissa näkymättömiä odotuksia ja sosiaalisia normeja, jotka eivät aina tunnu luontevilta. Monesti oletetaan, että perheen sisällä vallitsee yhteinen tapa olla ja keskustella, mutta jos yksi perheenjäsenistä hahmottaa maailmaa eri tavoin, tämä yhtenäisyys voi tuntua pakottavalta ja uuvuttavalta. Lähetin jopa sähköpostilla viestiä yhdelle kertoen kuinka ryhmästä saisi mukavan myös autistille, mutta sekin ohitettiin kevyesti.
Lähteminen perheen WhatsApp-ryhmästä ei tarkoittanut perheeni hylkäämistä – vaan sitä, että valitsin itseni. Valitsin hyvinvointini ja sen, että haluan kommunikoida tavoilla, jotka tuntuvat minulle luonnollisilta. Autismitietoisuuden viikolla toivon, että yhä useampi ymmärtäisi: autismi ei tarkoita, ettemme halua yhteyttä toisiin – mutta joskus meidän on muokattava ympäristöämme, jotta voimme olla siinä aidosti mukana.
Teksti ja kuva Daniela Alve
Kirjoittaja on 33-vuotias autisti, joka sai diagnoosinsa noin 9-vuotiaana.