Mieleen jääneitä kohtaamisia
Vietän nykyisin arkeani enimmäkseen kotona, kahdestaan koiran kanssa. Silti kuluneeseen vuoteen on mahtunut monenlaisia, merkityksellisiä kohtaamisia. Arjen rauhallisuus on auttanut huomaamaan ja arvostamaan niitä pieniä hetkiä, jolloin olen samassa maailmassa jonkun toisen kanssa.
Alkuvuodesta Tampereen rautatieasemalla poikkesin koiran kanssa kahvilassa hakemassa evästä. Karvakuono osasi jo aika mukavasti seurata vierelläni ja odottaa pullatilaustani. Kahvilan pöydässä eräs ihminen katseli touhujamme ja huikkasi ”Hienolta näyttää!”. Hänelle oli selvää, ettei koiran kouluttaminen ole yksinkertaista ja se vaati paljon vaivannäköä. Tuo pieni hetki antoi minulle voimia treenailuun ja tukikoiraunelmaa kohti tassutteluun.
Keväällä halusin vähistä voimistani huolimatta järjestää 46-vuotissynttärini ystävilleni. Muumimuseon komeetan kimaltelevan pyrstön alla ja hämärissä luolastoissa syntyi valtavan lämpimiä kohtaamisia. Oli hauskaa tarjota minun mielestäni maailman parhaille ihmisille myös mahdollisuus tutustua toisiinsa.
Vuosi 2024 oli minulle sen verran haastava, että tarpeen olivat myös kohtaamiset terapeutin ja muutaman muun ammattilaisen kanssa. Askartelin itselleni päiväkirjaksi Harry Potterista tutun ”The Monster Book of Monstersin” lonkeroineen ja hampaineen. Sen sivuilla olen terapian turvin uskaltanut kohdata myös monenlaisia hirviöitä.
Jopa Kelan kanssa minulle syntyi vahva kokemus omana itsenäni – myös autismikirjolaisena – nähdyksi tulemisesta, kun sain päätöksen terapiasta vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena. Erityisosaamista terapeutilta on vaadittukin, jotta terävähampainen päiväkirja tai muut autismijutut eivät ole varastaneet huomiota siltä varsinaiselta kohtaamiseltamme.
Loppukesästä satuin löytämään tieni sateenkaari-ihmisten eroryhmään. Siellä vertaiskohtaamisten onnistumista tuki turvallisemman tilan periaatteiden noudattaminen. Kaikki paikalla olijat teimme töitä sen eteen, että jokainen sai olla porukan jäsenenä oma itsensä. Ryhmästä syntyi turvapaikka, jossa kipeidenkin tunteiden jakaminen oli mahdollista, ja minun ei tarvinnut maskata tullakseni hyväksytyksi.
Joulun alla eräs pieni ihminen istui muutamana päivänä keittiönpöytäni ääressä rakennellen legoista. Yhteinen mielenkiinnon kohde oli meille helppo ja nopea tapa tutustua. Isojenkin ihmisten kanssa on vuoteen mahtunut muutama kiva legokohtaaminen, kun kaupanteon yhteydessä on pysähdytty pihaan tai rappukäytävään haastelemaan aiheesta vailla huolta edes toisen nimen muistamisesta.
Itseni kohtaamista on viime vuoteen mahtunut paljon. Olen malttanut kuunnella oman pääni radiokanavien juttuja, kirjoittaa ylös unien viestejä ja koettanut pitää mielen avoimena ja uteliaana sille, kuka olenkaan ja mihin suuntaan elämäni mahtaa lähteä tänä vuonna kulkemaan. Ihme kyllä, kokonaiseen vuoteen en ole ollut hetkeäkään yksinäinen. Lähellä on aina ollut ystävä, jolle laittaa viestiä, vertaisryhmän kokoontuminen, terapiaa tai rapsuteltava karvakuono. Tiedän, että yksinkin on hyvä olla, mutta yksin ei tarvitse pärjätä.
Autismi-lehden kolumnisti Reetta Tourunen on nelikymppinen autismikirjolainen, vertaisryhmän vetäjä ja autismikirjon asioiden parissa puuhailija.
Kuva Sini Rantanen