Mielipide: Autistien ihmisarvo ei ole vieläkään itsestäänselvyys teatterilavoilla
Eevi Luomanen toteaa Lohjan Teatterin Sademies-esityksen nähtyään, että klassikkoelokuvan suora uusinta tässä ajassa ei edistä autismitietoisuutta eikä -ymmärrystä. Raymondin kaltaisten korkean tuen tarpeen autistien esiin tuominen on yhä tärkeää, mutta se pitää tehdä kunnioittavammalla tavalla.
“Emme ole kaikki Sademiehiä” -lausahduksesta on tullut 2000-luvulla melkeinpä kansainvälisen autistiyhteisön slogan. Vuonna 1988 ilmestynyt yhdysvaltalainen elokuva vaikuttaa nimittäin vieläkin käsityksiimme autismista myös Suomessa, missä elokuvasta on nähty useita näytelmäversioita. Lohjan teatteri esitti huhti-toukokuussa omaa versiotaan, jota menimme katsomaan äitini kanssa lauantaina 10.5. Hienosta lavastuksesta ja upeasta näyttelemisestä huolimatta emme olleet haltioituneita vaan järkyttyneitä näkemästämme.
Autistihahmo Raymondin ja tämän veljen Charlien suhde on kopioitu näytelmään sellaisenaan elokuvasta. Kuten elokuvassa, myös näytelmässä Charlie kutsuu Raymondia useasti “helvetin” tai “v***n vammaiseksi” sekä pahoinpitelee tätä. Raymondin kokema kipu ja kuormitus puolestaan väännetään naurun aiheeksi. Kurjinta on se, ettei Charlie koskaan joudu ottamaan vastuuta teoistaan. Vaikka Charlien tyttöystävä Susan suuttuu miehensä vammaisvihamielisestä käytöksestä näytelmän alussa, lopussa hän palaa Charlien syliin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Charlie esitetäänkin jalomielisenä ihmisenä jo siitä hyvästä, että hän kestää autistista veljeään.
Vaikka Sademies-elokuvalla oli omassa ajassaan positiivinen vaikutus autismitietoisuuteen, elokuvan uusintaminen nykyajassa vie tietoisuuttamme vain taaksepäin. Raymondin kaltaisten korkean tuen tarpeen autistien esiin tuominen on yhä tärkeää, mutta se pitää tehdä kunnioittavammalla tavalla. Avainsana tähän on osallistaminen: kun autismia käsitellään taiteessa, tieteessä tai mediassa, pitää kuulla meitä autisteja. Tämä on linjassa vammaisliikkeen “ei mitään meistä ilman meitä” -periaatteen kanssa.
Osallistaminen ei olisi tarkoittanut Raymondin hahmon dramaattista muuttamista vaan esimerkiksi konsultointia kielenkäytön suhteen.
Kysyinkin näytelmän jälkeen näyttelijöiltä ja ohjaajalta, oliko autistien näkemyksiä otettu huomioon näytelmän teossa. Sain kielteisen vastauksen. Ohjaaja selitti, että hän päätti olla osallistamatta autisteja näytelmän tekemiseen siksi, ettei halunnut Raymondille mitään elävää roolimallia. Osallistaminen ei olisi kuitenkaan välttämättä tarkoittanut Raymondin hahmon dramaattista muuttamista vaan esimerkiksi konsultointia kielenkäytön suhteen.
Näytelmässä puhutaan autismista yhdenmukaisesti tragediana, joka estää ihmistä elämästä täyttä elämää. Tällainen puhe pelkistää meidät autistit taakoiksi sekä säälin kohteiksi, vaikka haluamme tulla kohdatuiksi tasavertaisina ihmisinä. Loukkaava ja virheellinen kielenkäyttö oikeutetaan käsiohjelmassa sanomalla, että “elokuva ja näytelmä kuvaavat mennyttä aikaa ja siksi tuon ajan kielenkäyttö ei enää olisi tänä päivänä mahdollista ja hyvä niin”. Käsiohjelman kirjaus ei ole kuitenkaan synninpäästö väärän tiedon levittämisestä ja ennakkoluulojen vahvistamisesta.
Vaikka taiteen ainoa päämäärä ei ole suinkaan ihmisten valistaminen, Sademies-näytelmän tekijät kokevat sen ilmeisesti tärkeäksi. Näytelmän mainoksissa nimittäin painotetaan erilaisuuden ymmärtämisen tärkeyttä. Suhteessa tähän valistamisen päämäärään näytelmä on epäonnistunut. Jos teatterit haluavat ohjelmistoihinsa erilaisuutta käsitteleviä näytelmiä, uskon, että niillä on riittämiin Sademiestä parempia vaihtoehtoja, joista valita. Jätetään siis Sademies menneisyyteen, minne se kuuluu.
Teksti: Eevi Luomanen
Eevi Luomanen on 23-vuotias suomen kielen maisteriopiskelija, jonka erityinen mielenkiinnon kohde on autismiin liittyvä kielenkäyttö.