Miltä keskustelu tuntuu?
Vertaileva tutkimus neurotyypillisten ja Asperger-miesten vuorovaikutuskokemuksesta. Keskustelu sisältää moninaisia ilmiöitä: samanmielisyyttä ja erimielisyyttä, kumppanin kokemuksen myötäelämistä ja vastarintaa tämän ideoita kohtaan. Toisaalta ihmiset kokevat vuorovaikutuksen eri tavoin. Jonkun mielestä jatkuva kiusoittelu voi olla ärsyttävää, kun taas toisen mielestä se on hauskaa ja rentoa.
Tässä esiteltävässä tutkimuksessa (Stevanovic ym. 2017) vertailimme neurotyypillisille ja Asperger-miehille ominaisia vuorovaikutuksen piirteitä kysyen, onko niiden kokemisessa eroa kyseisten ryhmien välillä. Aineistomme koostui kahden henkilön välisistä eli dyadisista keskusteluista, joissa joko molemmat osapuolet olivat neurotyypillisiä (9 keskustelua) tai toinen heistä oli neurotyypillinen ja toisella oli Aspergerin oireyhtymä (10 keskustelua). Osallistujat eivät tunteneet toisiaan entuudestaan.
Vuorovaikutuksen perusulottuvuudet
Vuorovaikutusilmiöiden moninaisuus muodostaa haasteen tutkimuksissa, jossa keskustelu täytyy tiivistää luvuiksi ja numeroiksi. Omassa tutkimuksessamme hyödynsimme tässä kohdin interpersoonallista teoriaa (Leary 1957; Kiesler 1983), jonka mukaan vuorovaikusta voidaan hahmottaa kahden ulottuvuuden avulla. Näistä ensimmäinen on affiliaatio, jolla tarkoitetaan vuorovaikutuksen osallistujan ilmaisemaa ystävällisyyttä ja empatiaa vuorovaikutuskumppaniaan kohtaan. Toinen ulottuvuus on dominanssi, joka ilmenee niissä rajoitteissa, joita osallistuja asettaa vuorovaikutuskumppaninsa toiminnalle esimerkiksi suhteessa keskustelun etenemiseen.
Affiliaatio ja dominanssi muodostavat teorian mukaan kehän, joka pitää sisällään laajan kirjon erilaisia käyttäytymisen piirteitä (ks. kuva 1). Niinpä vuorovaikutuksessa kunkin osallistujan toimintaa voidaan arvioida hetki hetkeltä suhteessa siihen affiliaation ja dominanssin määrään, jota hän kulloinkin ilmaisee. Tutkimuksessamme käytimme tähän tarkoitukseen tietokoneen peliohjainta (ks. Lizdek ym. 2012).
Interpersoonallisen teorian mukaan on yleistä, että vuorovaikutuksen osallistujat vastaavat toistensa affiliaatioon ilmaisemalla itsekin affiliaatiota. Affiliaatiosynkronia on tilanne, jossa osallistujat peilaavat toistensa hetkittäisiä affiliaatiotasoja erityisen tarkasti (ks. kuva 2A). Dominanssin kohdalla tyypillistä on päinvastainen suhde: mitä enemmän joku dominoi, sitä alistuneemmin tämän kumppani käyttäytyy. Dominanssikoordinaatio viittaa tilanteeseen, jossa osallistujat selkeästi vuorottelevat siinä, kuka milloinkin vie keskustelua eteenpäin (ks. kuva 2B).
Tällaiset säännönmukaisuudet olivat ilmeisiä myös meidän aineistossamme. Yllätykseksemme näin ei ollut ainoastaan neurotyypillisten dyadeissa, vaan myös niissä, joissa toisella osapuolella oli Asperger! Vaikka siis Aspergerin oireyhtymä liitetään monenlaisiin vuorovaikutuksen ongelmiin (ks. esim. Stevanovic & Lindholm 2017), aineistomme antaa olettaa, että vuorovaikutuksen perusulottuvuuksien osalta Asperger-henkilöt osaavat toimia kuten neurotyypilliset. Niin sanottua maastoutumista (englanniksi camouflage) käsittelevät tutkimukset (ks. esim. Lai ym. 2016) ovat osoittaneet monien autisminkirjon henkilöiden kykenevän peittelemään sosiaalisesti odotuksenvastaisia käyttäytymispiirteitään, minkä voi olettaa toteutuvan erityisen hyvin tällaisessa rajatussa, ennalta määritellyn mittaisessa tutkimustilanteessa.
Samat ilmiöt, erilaiset kokemukset
Halusimme kuitenkin selvittää, onko osallistujaryhmien välillä eroa vuorovaikutusilmiöiden kokemisen suhteen. Pyysimme osallistujia täyttämään keskustelun jälkeen lomakkeen, jossa kysyimme heidän tunteistaan keskustelun aikana ja sen jälkeen, ja suhteutimme näitä tietoja keskustelussa esiintyneisiin vuorovaikutusilmiöihin. Havaitsimme, että Asperger-dyadeissa sekä affiliaatiosynkronia että dominanssikoordinaatio koettiin eri tavoin kuin neurotyypillisten dyadeissa.
Neurotyypillisten dyadeissa korkea affiliaatiosynkronia oli yhteydessä vähäisempään ahdistuneisuuteen, suurempaan onnellisuuteen ja positiivisempaan perustunnetilaan. Asperger-dyadeissa vaikutus oli päinvastainen: mitä tarkemmin osallistujat seurasivat toistensa hetkittäisiä affiliaatiotasoja, sitä huonommaksi he keskimäärin kokivat olonsa. Tulos saattaa viitata sosiaaliseen uupumukseen, jota Asperger-henkilöt voivat kokea suhteessa affiliaation ilmaisemiseen.
Dominanssikoordinaation osalta saimme yhtä lailla huomionarvoisia tuloksia. Neurotyypillisten dyadeissa positiivisimpina koettiin keskustelut, joissa dominanssikoordinaatio ei ollut maksimaalisen korkea. Näissä keskusteluissa saattoi esiintyä dominanssikoordinaation näkökulmasta jopa kaoottisia piirteitä, kuten päällekkäispuhuntaa ja yhdessä tuotettuja lausumia. Asperger-dyadeissa hyvään vuorovaikutuskokemukseen sen sijaan liittyi nimenomaan tiukka dominanssikoordinaatio – se, että osallistujilla on kullakin hetkellä selvät, vaikkakin tietyin väliajoin vaihtuvat, toimijaroolit.
Kannattaako vuorovaikutuksessa ponnistella?
Jos sosiaalisesti odotuksenmukainen toiminta aiheuttaa Asperger-henkilöille ahdistusta, voi kysyä, kannattaako heidän ylipäätään toimia vuorovaikutuksessa tavoilla, jotka eivät edistä heidän välitöntä hyvinvointiaan. Vaikka kielteinen vastaus tuntuu inhimillisesti katsottuna oikealta, myös myönteiselle vastaukselle voi olla perusteita. Kysyimme nimittäin tutkimuksemme osallistujilta myös sitä, kuinka mielellään he haluaisivat ystävystyä vuorovaikutuskumppaninsa kanssa, jolloin havaitsimme Asperger-henkilön ilmaiseman affiliaation vaikuttavan ratkaisevasti tämän (neurotyypillisen) vuorovaikutuskumppanin ystävystymishaluihin. Vaikka siis affiliaation ilmaiseminen voi olla Asperger-henkilölle työlästä, ponnistelulla voi kuitenkin olla kauaskantoisia positiivisia seuraamuksia tämän elämään. Tutkimusten mukaan (ks. esim. Fein 2015) jo yksi ystävä voi auttaa Asperger-henkilöä ratkaisevasti pääsemään irti siitä noidankehästä, joka aiheutuu yhtäältä sosiaalisesta eristyneisyydestä ja toisaalta tästä seuraavasta sosiaalisten taitojen puutteesta, joka helposti aiheuttaa lisää eristyneisyyttä.
Lue koko tutkimus: www.hoajonline.com/journals/pdf/2054-992X-4-2.pdf
Kirjoittaja: Melisa Stevanovic (Artikkeli julkaistu Autismi-lehdessä 3/2017)