Monenkirjava suru
Isäni menehtyi toukokuussa 2023 vain 61-vuotiaana. Olin niin surullinen, ettei hän päässyt koskaan viettämään eläkepäiviä, ja samalla äitini jäi leskeksi. Tunsin kateutta niitä kohtaan, joiden isät ovat vielä elossa. Suru suorastaan painoi kehoni kasaan.
Meillä oli isän kanssa läheiset välit. Minut myös kastettiin hänen sylissään. Pystyin puhumaan hänelle kaikesta, ja pystyin luottamaan siihen, ettei hän koskaan hylkää minua. Ihmissuhteissa ja sosiaalisissa tilanteissa minun on yleensä vaikea lukea ihmisiä, mutta vanhempiini olen aina voinut luottaa.
Surutyöni alkoi jo 12 päivän sairaalassaoloaikana, silloin itkin myös kovimmat itkut. Tilanne oli paha jo alusta asti.
Vajosin pohjalle, kun saattohoitopäätös tehtiin neljä päivää ennen isäni kuolemaa. En voi sanoin kuvailla sitä tuskaa, kun ymmärsin, että hän ei tule enää tajuihinsa ja en tiennyt, kuinka pitkään kuolemaa joutuu odottamaan. Vaikka en tätä nykyä kuulu kirkkoon, otin tuona iltana yhteyttä sairaalapastoriin. Se oli oikea ratkaisu.
Harmaalla alueella
Isäni kuoleman jälkeinen aika oli elokuulle saakka harmaata mössöä.
Olin yllättynyt siitä, kuinka rauhallisesti pystyin toimimaan hautajaisten aikana, pelkäsin siellä totaaliromahdusta. Tilaisuus ei tuntunut todelliselta, se oli kuin utuista unta.
Välillä edelleenkin mielessäni pyöri kysymyksiä ja asioita, joita minun olisi pitänyt vielä päästä käsittelemään hänen kanssaan. Mutta kuoleman jälkeisinä kuukausina oli hirveää elää tällä niin sanotulla harmaalla alueella.
Autismikirjon ihmisillä suru voi vaikuttaa jo siten, että autistiset piirteet voimistuvat. Ulospäin näytin varmasti jämäkältä ja eleettömältä.
Hautajaisten jälkeen minusta tuli hetkeksi touhukas: olinhan työtön, joten käytin energiani työpaikkojen hakuun. Touhusin parvekkeella kesäkukka-asetelmien parissa. Olin kuitenkin usein ärtynyt ja fyysisesti oloni oli voimaton; kilpirauhasarvonikin olivat sekaisin. En jaksanut pyöräillä lyhyttäkään matkaa, söin mitä sattuu ja sekoitin arjen rutiinit. Maailma ympärilläni ja samoin koko mieleni oli verhoutunut harmaaseen usvaan.
En tuolloin ymmärtänyt, että suru voi näyttäytyä myös näin.
Lohdutetusta lohduttajaksi
Paljon puhutaan siitä, kuinka olkapäätä tarvitseva, sureva omainen joutuu usein itse toimimaan sellaisena muille. Lopulta niin kävi myös minulle.
Menin eräänä iltana käymään isäni haudalla ja eräs hänen vanha tuttunsa sattui ilmaantumaan sinne. Jouduin lopulta toimimaan hänen lohduttajanaan. Sain muutenkin ihmisiltä osakseni paljon säälimistä, koska olen perheeni ainoa lapsi. Tällaisten tunnepurkausten vastaanottaminen mullistuneessa elämäntilanteessa vetivät sekä kehoni että mieleni lujille.
Toisaalta se lämmitti sydäntäni, että isäni oli kylä-, työ- ja harrastusyhteisöissään arvostettu, ahkeruudestaan tunnettu ja kaivattu ihminen. Hänen yllättävä sairastumisensa ja poismenonsa kosketti valtavaa määrää ihmisiä.
Suruprosessiin liittyy paljon ristiriitaisiakin tunteita
Perintö tuottaa varmasti iloa kaikille, mutta tästä ilon tunteesta voi kokea syyllisyyttä. Raha ja maallinen omaisuus kun eivät korvaa rakasta ihmistä.
Perinnön turvin sain ostettua itselleni auton. Sen hankinta oli minulle pelastus: ajaessani en voi keskittyä muuhun ja pystyn laajentamaan elinpiiriäni. Kesällä 2023 kiertelin Oulun seudun uimarantoja ja luontokohteita. Viileä vesi sai minut irtaantumaan hetkeksi todellisuudesta. Rallia harrastaneena miehenä isäni olisi halunnutkin, että ostaisin itselleni tuon auton enkä jäisi liiaksi vellomaan suruun.
Kauemmas kotoa en kuitenkaan jaksanut lähteä. En jaksanut huolehtia kotitöistäkään. Jälkikäteen ajateltuna oli hyvä, että en ollut tuohon aikaan työelämässä. Kuukausia myöhemmin, kun pahin alkushokki oli väistynyt ja käytännön asiat hoidettu, monet rakkaat muistot ja kyyneleet alkoivat taas nousta pintaan.
Monesti näin on käynyt auton ratissa. Kun sain ajokortin, ajoimme sen kevään aikana yhdessä tuhansia kilometrejä. Olen isälleni yhä erittäin kiitollinen tästä. Muissakin asioissa hän auttoi aina kun pystyi ja hänen kanssaan pystyin puhumaan melkeinpä mistä tahansa. Hän oli tukenani tilanteessa kuin tilanteessa.
Surun uudet ulottuvuudet
Tunnen surua siitäkin, että lapsuudenkotini myytiin äitini muutettua kaupunkiin pienempään asuntoon. Suru painaa, vaikka loogisena ihmisenä olen hyvinkin realistinen: en esimerkiksi myöhemmin halua riesakseni vanhaa rivitalo-osaketta muuttotappiotaajamasta (asuntomarkkinoiden seuraaminen kuuluu myös ekkoihini). Mutta se on minulle koti, koko elämäni alku ja juuri.
Selviytymisessä minua on auttanut ajatus siitä, että kuolemakin on osa elämää. Se on ainoa ja väistämätön asia elämässä, jota ei voi mitenkään muuttaa. Suurin osa meistä joutuu hautaamaan vanhempansa ennen omaa lähtöään.
”Aurinkoa kohti”
Kävin viime kesänä ensimmäistä kertaa eläessäni ruotsinlaivalla. Askeettisen hyttini ikkuna kehysti merimaisemaa. Mieleeni nousi muisto parinkymmenen vuoden takaa. Vietin perjantai-iltaa kotona äitini kanssa kahdestaan isäni ollessa työreissulla teollisuusmyyjien risteilyllä. Hän ei ollut kovinkaan innostunut lähtemään sinne.
Jossain vaiheessa iltaa kännykkäni soi.
”Aloin vaan soittelemaan kun tuli jytystä ikävä.”
Nuoruudessa isäni huolehtivaisuus tuntui joskus rasittavalta. Omilleni muutettuani hän aloitti puhelunsa yleensä kysymällä, että olenhan saanut syötyä. Rakastavat vanhemmat ovat olleet elämäni tukipilari. Heistä toinen on nyt poissa ja monissa asioissa olen joutunut turvautumaan ja tutustumaan täysin uusiin ihmisiin. Ensimmäisinä kuukausina en olisi halunnut sosialisoida kenenkään, ja varsinkaan tuntemattomien kanssa.
Laivan lipuessa kohti auringonlaskua tuli mieleeni eräs lause, mitä isäni usein hoki silloin, kun minulla oli vaikeaa:
”Aurinkoa kohti.”
Teksti: Johanna Kyllönen