Monenlaista opittavaa
Autismikirjoa sanotaan neurobiologiseksi keskushermoston kehityshäiriöksi. Aika rajulta tuo sana kuulostaa minun elämääni ajatellen. Ettenkö voisi kehittyä? Toisaalta hakeuduin tutkimuksiin koska tuntui, etteivät jotkin asiat edistyneet elämässäni, vaikka kuinka niitä opettelin. Lukemattomia kertoja olin päntännyt ulkoa puolisoni työkaverien nimet ennen illanistujaisia. Psykologin tuoliin istuessani tiesin, että jotakin aivoissani on pielessä oppimisessa, muistamisessa ja arkisten asioiden hahmottamisessa.
Diagnoosin saamisen jälkeen piirustelin ajatuskarttoja siitä, mitä voin oppia ja mitä en. Vääränlaisten tavoitteiden asettaminen oli vuosien varrella vienyt minulta aivan liikaa energiaa niiltä tekemisiltä, minkä parissa puuhaaminen voisi viedä minua eteenpäin elämässä. Päätin unohtaa nimet. Puolisoni suostui toimimaan niiden suhteen tulkkinani. Vuosia sitten olleessa serkkutapaamisessa oli käynyt ilmi, että muidenkin puolisot kuiskuttavat armaansa korvaan puuttuvaa informaatiota, kun kadulla lähestyvä henkilö ottaa tuttavallista kontaktia.
Myös tunnejumien ja kuormittavien aistimusten suhteen heitin diagnoosin myötä hanskat tiskiin. Ymmärsin, että siedättämiseen minun on turhaa käyttää paukkuja, mutta etukäteen suojautuminen ja jälkikäteen lepääminen toimivat. Aloin opetella uutta. Asetin tavoitteiksi sellaisia asioita kuin enemmän omana itsenäni olemista ja tilan antamista hassuille ja mieluisille tekemisille. Päätin kuitenkin vielä säästää vuosien varrella opettelemani taidon olla tarpeen tullen asiallinen ja sujuvasti small talkia jutteleva aikuinen, vaikka sellainen onkin minusta kovin tylsää ja vierasta.
Neuropsykologiset tutkimukset ja kaikki niihin liittyvä pohdinta tuovat tutkittavalle aimo annoksen itsetuntemusta. Edelleenkin törmäilen ovenpieliin heikon kehon hahmottamisen vuoksi, mutta henkiset rajani osaan nyt piirtää. Televisio menee meillä kiinni, jos vaikka vain mainoksessa on raakaa väkivaltaa. Työyhteisössä olen oppinut sen, että diagnoosin puheeksi ottaminen voi saada toiset kohtelemaan minua toisarvoisena, aivan eri lailla kuin ennen tuota tietoa. Sekin on onneksi tullut minulle selväksi, että aina lähellä on myös niitä luotettavia, ystävällisinä pysyviä ihmisiä, joille autismikirjon piirteeni eivät ole ongelma.
Tutkimusten myötä opin paljon uutta sekä heikosta että vahvasta puolestani. Muiden ihmisten reaktiot diagnoosiini pakottivat minut aluksi löytämään vahvuutta. Nyt tilanteen jo tasoituttua koen olevani seuraavaa ennakkoluuloista ihmettelijää askeleen edellä – luotan vahvuuteeni ja suojautumiskykyyni. Herkkyyteeni ja haavoittuvuuteeni tutustuminen on merkinnyt monista tavoitteista luopumista. Vahvuuksista, lahjakkuuksistanikin, huolimatta minusta ei ehkä tulekaan mitään erityisen suurta. Enkä murehdi sitä, sillä tiedän, että minun arjestani suuri osa menee lepäämiseen ja sisäisen kokemusmaailmani, kuten nälän, aistimusten ja tunteiden järjestelyyn. Kolumnin kirjoittaminenkaan ei käy minulta käden käänteessä, vaikka sanat ovatkin yksi mieluisimmista leikkipaikoistani.
Teksti: Reetta Tourunen
Artikkeli on julkaistu Autismi-lehdessä 1/2021.