”Olen elänyt täyttä elämää, enkä tarvitse sääliä”
Jaana Ronkasen elämässä on ehtinyt sattua ja tapahtua. Vasta muutama vuosi sitten saadut ADHD- ja Asperger-diagnoosit ovat selkiyttäneet, miksi hän päätyi kokemaan jo nuorena niin rankkoja asioita ja joutui vankilaan. Nykyisin hän opettelee itsensä arvostamista ja rajojen vetämistä jämäkästi.
Tamperelainen Jaana Ronkanen, 48, saapuu haastatteluun iloisena ja puheliaana, vaikka myöntää, että haastattelu on etukäteen jännittänyt: tulisiko hän kuulluksi ja ymmärretyksi. Hän usein jännittää myös lääkäriin menoa, vaikka aika olisi vasta kuukauden päästä, koska pelkää etukäteen, ettei osaisi ilmaista itseään oikein.
– Tiedän, etten ole ”perinteinen” autisti, koska se ei näy päällepäin, ja se tekee kohtaamisista usein hankalan. Sanavalmiudestani huolimatta en osaa kertoa tunteistani tai sitä, mitä tarvitsen, Jaana selittää.
Jaana vaikuttaa supersosiaaliselta ja skarpilta. Pinnan alla kuitenkin vaikuttavat hänen ADHD- ja autismikirjon diagnoosinsa, jotka hän sai vasta aikuisiällä uupumusten myötä.
Tällä hetkellä Jaana elää kuntoutustuella toipumassa kolmannesta loppuun palamisesta ja koettaa hyväksyä sen, ettei hänestä enää ole työelämään.
– Minä en vain enää palaudu. Se on ollut vaikea hyväksyä, koska olen tehnyt töitä 10-vuotiaasta asti. Minulle on ollut kunnia-asia tienata ja maksaa kaikki itse. Opettelen, että olen arvokas siitä huolimatta.
Jaana on kouluttautunut kokemusasiantuntijaksi ja tekee vapaaehtoistyötä, koska haluaa olla jotenkin hyödyksi. Häntä on myös aina kiinnostanut ihmistyö – vaikkakin hän uupuu nopeasti sosiaalisissa tilanteissa.
– Jossain vaiheessa elämääni venytin pinnaa päihteillä, jotta jaksoin olla ihmisten kanssa paljon pidempään. Nyt haluan pitää rajoistani kiinni. Opettelen yhä jämäkkyyttä, josta huomautettiin jo vankilassa, hän sanoo.
Traaginen nuoruus
Jaanan impulsiivisuus näkyi hänessä jo nuorena. ADHD:n seurauksena hän pelkäsi tylsyyttä ja hakeutui mitä erikoisempien ja jopa haitallisten ihmisten seuraan.
– Kuvioon tulivat jo aikaisin päihteet ja niin henkinen kuin fyysinen väkivalta, joihin syyllistyin myös itse, hän myöntää.
14-vuotiaana hän yritti itsemurhaa, koska hänestä tuntui, että kaikki oli jo nähty. Onneksi hän säilyi hengissä ja sai 18-vuotiaana pojan, josta tuli lopulta hänen ”elossa pitävä voimansa”.
Muiden tarpeet ovat aina olleet tärkeämmät kuin omani. Samasta syystä minua on myös pystytty käyttämään hyväksi monella tavalla.
Jaanalle tyypillisesti hän kuitenkin unohti vauvaa hoitaessaan omat tarpeensa. Lapsen ollessa parin vuoden ikäinen päätettiin, että pojan oli parempi muuttaa Jaanan äidin kasvattilapseksi.
– Pystyin pitämään huolta pojastani, mutta en itsestäni. Muiden tarpeet ovat aina olleet tärkeämmät kuin omani. Samasta syystä minua on myös pystytty käyttämään hyväksi monella tavalla.
Jaana pystyy ja haluaa kertoa suoraan, että hänet raiskattiin ensimmäisen kerran noin 10-vuotiaana. Sen jälkeen kolme kertaa. Tekijät olivat aina vieraita ihmisiä.
– Ensin olin joutunut uhriksi hyväuskoisuuttani, muilla kerroilla olin kännissä, enkä pystynyt pitämään puoliani.
Jaana haluaa nostaa rajun asian esiin muiden autismikirjon ihmisten vuoksi. Hänen mielestään autismikirjon ihmisiä on helppo hyväksikäyttää.
– Olen itsekin ”autistisen lojaali”, haluan olla kiltti ja uskon auktoriteetteihin. Olen kuitenkin päättänyt, etten jää katkeraksi. Mieluummin olen yhä sinisilmäinen, joka joutuu välillä pettymään ihmisiin.
Turvassa vankilassa
Jaana pääsi vasta aikuisena puhumaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä terapeutille. Nuoreen Jaanaan tapahtumat vaikuttivat niin, että arvottomuuttaan hän teki jatkuvasti huonoja valintoja seurustelusuhteissa.
– Parisuhdevalintojen myötä myös tutustuin ihmisiin, jotka elivät lain tuolla puolen. Kolmekymppisenä päädyin itsekin rikkomaan lakia.
Vankila oli minulle luksusta, koska siellä oli säännöllinen rytmi ja selkeä järjestys, kuten milloin nukuttiin ja syötiin.
Jaana joutui vankilaan puoleksitoista vuodeksi. Se olikin hänelle hyvää aikaa, kun hän pääsi irti levottomasta päihteiden ja myös työntäyteisestä elämästä.
– Vankila oli minulle luksusta, koska siellä oli säännöllinen rytmi ja selkeä järjestys, kuten milloin nukuttiin ja syötiin. Siellä olin myös selvinpäin. Suoritin kaiken 10+ arvoisesti.
Toisaalta juuri järjestyksen tärkeyden vuoksi hän alkoi epäillä, voisiko hänellä olla Asperger, joka myös hänen pojallaan oli todettu.
– Maailmani meni sekaisin, jos joku oli esimerkiksi siirtänyt hammasharjamukiani, hän muistelee.
Kun Jaana alkoi vankila-aikana opiskella hierojaksi, hän huomasi tunneilla itsessään myös ADHD-tyyppistä käytöstä. Koulun psykologin mielestä näitä oli myöhäistä ruveta tutkimaan, koska Jaana oli jo aikuinen. Auktoriteetteihin luottavana Jaana uskoi asian.
Jaana valmistui vankeusaikanaan hierojaksi ja perusti hieronta-alan yrityksen.
Uusi elämä vapaudessa
Vankilasta Jaana astui vapauteen vuonna 2010. Hän ryhtyi alansa töihin ja pari vuotta menikin hyvin, kunnes hän alkoi uupua. Jaana hakeutui avun pariin, jolloin ADHD:ta alettiin viimein tutkia ja lääkitä. Lääkityksen vaimentaessa oireita nousivat autismikirjon piirteet paremmin esille. ADHD-diagnoosin hän sai vuonna 2014-2015 ja Asperger-diagnoosin sitä myöhemmin.
– Olen nykyisin hyvin joko-tai ihminen. ADHD aiheuttaa sen, että teen päätökset sillä sekunnilla ja autismi sen, että vien asiat jääräpäisesti loppuun asti, jos niin olen luvannut.
Elämä on kuitenkin rauhoittunut hurjasti. Enää Jaana ei kaipaa ongelmia elämäänsä.
– Nyt voin olla yksin vaikka kuinka kauan! Tykkään käydä kävelyllä järvenrannassa ja vain hengitellä.
Jaana toivoisi pääsevänsä eläkkeelle, mutta pelkää lääkäri- ja byrokratiarumbaa, joista hänellä on huonoja kokemuksia.
– Minun älyssänihän ei ole mitään vikaa, eikä tietotaidoissa. Tarvitsisin vain jonkun sanomaan, että ”tee näin”. Esimerkiksi kotona miehen pitää sanoa, että mene suihkuun.
Myös kuntoutuksessa olisi parantamisen varaa, koska siellä enimmäkseen mietitään, mikä on vialla.
– Olen opetellut itse positiivista ajattelua. Esimerkiksi kotonani on piristävää keltaista väriä ja minulla on varvassukat, jotka saavat minut virnistelemään.
Haastattelun lopuksi Jaana haluaa painottaa, että on hänen elämässään tapahtunut paljon hyvääkin.
– Olen pärjännyt urheilussa hyvin aina kädenväännöstä sambakulkuekisaan. Toki siinä tohinassa on tullut haavereitakin. Ja kerran eräs mies osti minulle maailmanpyörän Virosta! Olen kyllä elänyt uskomattoman elämän.
– Sääliä en siis tarvitse. En sääli edes itse itseäni.
Millaista se on, Jaana?
Mikä yllätti sinut autismikirjon diagnoosin jälkeen?
Siinä vaiheessa ei yllättänyt mikään, mutta oli hyvä saada varmuus siitä, että saan olla sellainen kuin olen.
Mikä on ollut vaikeaa?
Että autismikirjoni ei näy päällepäin. Kohtaamisissa osaan peittää älylläni heikkouteni eivätkä ulkopuoliset voi tietää, mitä pääni sisällä tapahtuu.
Mikä kokemusasiantuntijuudessa on parasta?
Se, että saan jollekin oivalluksen pilkkeen. Olen mukana myös naisvertaisryhmässä ja nepsymentor-hankkeessa. Tuntuu hyvältä olla hyödyksi.
Mitä haluat sanoa kokemusasiantuntijaa etsivälle?
Rohkeasti vaan miettimään, minkä tyyppisiin asioihin haluaa puhujan. Itse esimerkiksi uskallan puhua päihde- ja hyväksikäyttöasioista.
Mitä haluat sanoa kokemusasiantuntijuutta harkitsevalle?
Älä oleta, kysy. Ota reippaasti yhteyttä.
Teksti ja kuvat Satu Väisänen
Artikkeli on julkaistu Autismi-lehdessä 4/2023