Olen monet itkut itkenyt, kun en yllä huippusuorituksiin
Autismin talvipäivillä 2024 minulta pyydettiin stand up-esitykseni teeman innoittamana kirjoitusta aiheesta, kuinka olen ”pätevöitynyt restonomin tutkinnolla tiskariksi.”
Minulla on haasteita lukea tilannetta ja viestejäni on haastavaa ymmärtää, joten olen löytänyt urani vanhustentalon tiskinurkasta. Sinällään työssä tai työporukassa ei ole mitään vikaa, mutta joskus mieleeni hiipii ajatus, että voisi minullakin jokin hohdokkaampi työ olla.
Olla niin kuin kaikki muut
Autismin talvipäivien luennolla oivalsin, että monilla neurokirjon nuorilla on samoja paineita: he haluavat olla kuin kaikki muut, mutta se ei valitettavasti vain onnistu. Esimerkiksi murrosikäinen poika haluaa käydä salilla yksin, mutta samalla salilla käy myös muita luokan poikia, joihin poika haluaa samaistua. Oman rauhan tarve samanaikaisesti seuran tarpeen ja paineen kanssa aiheuttavat ahdistusta.
Nyt elän omaa elämääni, tai toisin sanoen, valitsen, missä olen ulkopuolella.
Itselläni ajatukset kiertävät kehää, keskittyminen on vaikeaa ja tulen välillä väärin ymmärretyksi. Minäkin halusin koulusta kymppirivin, paikan yliopistosta ja hyvän parisuhteen. Silti olen saanut pettyä toistamiseen omiin surkeisiin arvosanoihini, saanut kuulla huomauttelua lukuisista kirjoitusvirheistä, kun ajatus kulkee nopeammin kuin käsi, joka tekstiä kirjoittaa.
Muistan nimittelyt, kun olen selvästi erilainen kuin muut. Vieläkin vanhojentenssipäivä ja penkkarit tuovat pintaan ikävät muistot kiusaamisesta. Molemmat suuret päivät pilattiin minulta. Vanhojenpäivään en tahtonut millään löytää paria, ja penkkareissa minua salakuvattiin.
Häpeä
Koen häpeää omasta olemassaolostani, koska en yllä huippusuorituksiin. Minä en esiinny
televisiossa enkä pidä motivaatiopuheita tuhatpäisille yleisöille. Minulla ei ole miljoonaa pankkitilillä. Kaulassani ei ikinä roiku olympiamitalia. Tekstini ovat lyhyitä tietoiskuja, eivätkä yllä akateemiseen tasoon. En voita kirjallisuuspalkintoja.
Juhlissa en viihdy: lähden ensimmäisenä. Perääni juoksee joku, joka kysyy, olenko suuttunut jostain. En. Haluan vain kotiin.
Tunnustan rakkautta kaukoihastuksille, koska parisuhteet eivät minulla toimi. Ennen pitkää minut jälleen jätetään.
Katson haikeana, kun muut ostavat asuntoja, menevät naimisiin ja saavat lapsia. Olen omasta halustani yksin. Silloin minua ei voi satuttaa yhtään enempää.
Mielessäni käyn keskusteluja ihmisten kanssa, joita viimeksi olen nähnyt 10 vuotta sitten. He ovat kavereitani. He ovat lähelläni, vaikka kaukana ajan takana ovatkin.
Olen omituinen hylkiö, joka uppoaa omiin fantasiamaailmoihinsa. Siellä saan olla turvassa tältä maailmalta.
Valitsen, missä olen ulkopuolella
Kaksikymppisestä kolmikymppiseen elämäni oli yhtä kivunlievitystä. Kivun, jota en itse pyytänyt. Kipu, joka annettiin pyytämättä. Nyt elän omaa elämääni, tai toisin sanoen, valitsen, missä olen ulkopuolella.
Tärkeintä on oma koti, mielekäs työ, lupa matkustella, ja se, että kun minua väsyttää, minua uskotaan. Se on kaikki, mitä pyydän elämältä.
Toisaalta, se kun nousin lavalle talvipäivillä ja esitin itselleni ominaista viihteen alaa, stand up -komiikkaa, ja ihmiset nauroivat vitseilleni, tunsin, että nyt palaset loksahtavat paikoilleen ja olen juuri siellä, missä minun kuuluukin olla. Niin moni tuli esityksen jälkeen kehumaan esitystäni, siitä nautin todella. Kuka ties, ehkä joku päivä elätän itseni omalla jutullani, jolloin minua ei satuta kukaan. Se on minun huippusuoritukseni.
Teksti Oksana Mehtätalo
Kuva Tuulia Wiklund
Kirjoitus on julkaistu Autismi-lehdessä 4/2024.