Oman tuntuinen elämä
Autismikirjon diagnoosini asettamisesta on jo vuosia, ja tunnistin piirteitäni kauan ennen sitäkin. Nykyään autismi merkitsee minulle vammaa ja rakasta ominaisuuttani, joka on kuulunut minuun aina.
Toisille ihmisille kirjolle kuulumiseni tulee usein yllätyksenä, kun siitä tulee ensimmäistä kertaa puhetta. He eivät miellä sellaista minun elämääni liittyväksi asiaksi. Vaatiikin luottamuksellista ilmapiiriä, että uskallan avata ovia omaan kokemusmaailmaani.
Myös autismin tuomat haasteet, kuten kuormittuminen, muistivaikeudet ja aistiongelmat, ovat vähitellen sulautuneet osaksi omalta tuntuvaa identiteettiäni. On vaikeaa kuvitella elämääni ilman niitä, kun ne ovat aina kulkeneet mukanani. Maskaaminen ja piirteitteni salaaminen taas tuntuvat vieraalta, vaikka niitäkin toimintoja nenttien viitoittamassa maailmassa usein tarvitsen.
Kaikki, mitä tarvitsen
Pysähdyn joskus katselemaan kotiani, jonka sisustelu on yksi mieluisimmista puuhistani. Näyttääkö täällä minulta? Tuohon hyllylle olen asetellut erityisiin mielenkiinnon kohteisiini liittyviä esineitä. Huonekalujen ja tekstiilien värit olen valinnut huolella, juuri oman mieleni tarkan sävypaletin mukaan. Matossa on rakkaan koiranpentuni pureskelema, sydämenmuotoinen kolo. Koti on turvapaikkani ja kotona minusta usein tuntuu, että tässä hetkessä on kaikki, mitä juuri minä juuri nyt tarvitsen.
Vaikka minulla ei ole paljoa arjen rakennuspalikoita, voinko silti luoda elämästäni mielekästä ja toimivaa?
Toisinaan taas mieleni eksyy vertailemaan arkeani muiden 46-vuotiaiden kanssa. Useimmat heistä jaksavat muun muassa lapsiperhearkea ja käyvät töissä. Minun voimani kuluvat yhden ihmisen talouden välttämättömiin askareisiin ja koirasta huolehtimiseen. Vaikka minulla ei ole paljoa arjen rakennuspalikoita, voinko silti luoda elämästäni mielekästä ja toimivaa?
Enemmän tilaa minulle
Joskus on hauskaa haaveilla lottovoitosta. Saisinko rahalla paikattua autismin haitat ja saavuttaisinko enemmän unelmiani? Ehkä ostaisin palveluja helpottamaan kotiaskareitani. Kenties löytäisin sellaisen superassistentin, jonka avulla voisin sittenkin jatkaa seikkailuani työelämän viidakossa, joka tuntuu olevan ansoitettu epämääräisillä säännöillä ja ihmissuhdekiemuroilla. Toisaalta visio miljonäärielämästä ei ehkä kuitenkaan tunnu omalta ja rahojen hallinnointi voisi tuoda lisää haasteita ja stressiä.
Oman tuntuisen elämän kokemisen saavuttamista häiritsevät eniten muilta ihmisiltä tulevat kommentit ja paineet. Saanko olla minä? Vai onko oikeampaa yrittää liimata maski kasvoille ja suorittaa hampaat irvessä jotain toisten määrittelemää hyvää elämää? Opettelen yhä sitä, miten voisin raivata peppimäisellä rohkeudella elämääni enemmän tilaa minulle. Onneksi ympärilläni on ystäviä ja autismikirjon vertaisia, jotka tietävät kohdatessamme jo valmiiksi, kuka olen ja miten koen maailman. Heidän seurassaan turvallisuudentunteeni minuna olemisesta saa rauhassa kasvaa.
Autismi-lehden kolumnisti Reetta Tourunen on nelikymppinen autismikirjolainen, vertaisryhmän vetäjä ja autismikirjon asioiden parissa puuhailija.
Kirjoitus on ilmestynyt Autismi-lehdessä 4/2024.