Pakkotoimien käyttöön tarvitaan rajoituksia ja valvontaa
Lapsen kehitysvammaisuus tai autismi lisää merkittävästi lapsen alttiutta vaikeille käytöshäiriöille. Vanhemmat ja lapsen kanssa työskentelevät ammattilaiset käyttävät ongelmien hallitsemiseen myös erilaisia pakkotoimia. Jotkut niistä ovat tarpeellisia, joskus mennään liiallisuuksiin ja lipsahdetaan laittomuuksiin. Alan ammattilaiset, kuten hoitajat ja opettajat, ovat tässä suhteessa erityinen riskiryhmä. Heidän suhteensa lapseen perustuu palkkatyöhön, joten he eivät ole samalla tavalla sitoutuneet lapsen hyvinvointiin kuin isät ja äidit.
Pakkotoimien säätely on ollut pikkutarkkaa perusopetuslaissa, mutta vajavaista kehitysvammahuollossa. Kehitysvammalain (1977/519) nojalla henkilöön sai soveltaa pakkoa siinä määrin kuin erityishuollon järjestäminen tai toisen henkilön turvallisuus sitä vaati. Laki avasi käytännössä vapaat kädet pakon käytölle. Parannus tilanteeseen saatiin vasta tänä keväänä, kun lakiin lisättiin laaja pakon käyttöä rajaava luku.
Tutkimusta pakkotoimien käytöstä on vähän. Viralliset kirjaukset pakkotoimista aliarvioivat ilmiön yleisyyttä. Luotettavin asiaa koskeva tutkimus (Saloviita, 2002) osoitti, että kehitysvammahuollon laitoksissa ja asuntoloissa pakon kohteeksi oli edellisen kolmen kuukauden aikana joutunut 42 % tutkimuskohteena olevista aikuisista. Yleisiä keinoja olivat sitominen (15 %) ja rankaiseminen (34 %), johon kuului muun muassa kuritusväkivalta (1 %) sekä ruoan tai juoman kieltäminen (15 %). Isot prosentit osoittivat, että lain suomia vapauksia ja laittomiakin keinoja käytettiin laajasti.
Koska tietoa ammattilaisten käyttämän pakon käytöstä on vähän, kysyimme sitä lasten vanhemmilta. Lähetimme Kelan avustuksella kaikille 5–15 –vuotiaiden vaikeavammaisten lasten perheille postikyselyn. Osoitteita oli lähes tuhat, ja vastauksia saimme 245. Määrittelimme pakkotoimet seuraavasti:
1) Eristäminen: lapsi sijoitetaan vastoin hänen tahtoaan pitkitetyksi ajaksi paikkaan, josta hän ei pääse itse pois, esimerkiksi suljetaan lukittuun huoneeseen.
2) Sitominen: vapaata liikkumista estetään tai rajoitetaan käyttämällä välineitä tai pitämällä pitkitetysti kiinni, esimerkiksi sitominen narulla.
3) Fyysinen rankaiseminen: aiheutetaan kipuja tai vammoja, esimerkiksi tukistetaan tai lyödään.
Pakon käyttö oli harvemmin suunniteltua
Joka viides vastaaja kertoi alaikäisen lapsensa joutuneen työntekijän pakkotoimien kohteeksi. Vain pieni osa oli antanut luvan niiden käyttöön. Tulos vahvisti pakon käytön laajuuden ja siihen liittyvän salailun sekä puutteet yhteistyössä perheiden kanssa.
Kaikista vastaajista 22 % kertoi viranomaisten pakkotoimista. Lisäksi noin 15 % ei ollut varma, oliko niitä esiintynyt. Pakkotoimista yleisintä oli sitominen (16 %) ja eristäminen (14 %) ja harvinaisinta fyysinen rankaiseminen (7 %). Tavanomaisinta oli pitkitetty liikkumisen estäminen (13 %), sulkeminen eristykseen (9 %) tai voiman käyttö lapsen siirtämiseksi (8 %). Käsien tai jalkojen sitomisesta raportoi 8 % vanhemmista ja estävistä vaatteista 5 %. Eristyksen pituus vaihteli muutamista minuuteista muutamiin tunteihin. Liki puolet (41 %) vastaajista arvioi, että pakkotoimet olivat aiheuttaneet lapselle fyysisiä vammoja, kuten mustelmia tai niiden seurauksena oli ollut pelokkuutta, aggressiivisuutta tai käytöksen ongelmia.
Autismikirjon lapset olivat pakkotoimien kohteena muita useammin. Yleisimpiä pakkotoimet olivat ikäryhmässä 6 – 9 vuotta, minkä jälkeen niiden käyttö väheni. Pakon käyttö oli vain harvoin kirjattu oppilaan henkilökohtaiseen opetussuunnitelmaan, ja käytöksen parantamisesta oli harvoin tehty kirjallista suunnitelmaa. Seuraamuksia oli myös jaettu ilman, että asiasta oli missään vaiheessa tiedotettu vanhemmille. Taulukko 1 antaa lisätietoja pakon käytöstä. Täydellinen raportti on saatavissa englanninkielisenä (Saloviita, Pirttimaa & Kontu, 2015).
Vuoden 2016 lakimuutos ei riitä
Tulokset osoittivat, että vammaisten lasten hoidossa ja opetuksessa käytetään edelleen kyseenalaisia ja osin laittomiakin keinoja. Pakon käytöstä ilmoitti tässä kyselyssä runsas viidesosa vanhemmista. Todellinen yleisyys on luultavasti suurempi, sillä vanhemmat eivät aina saa asiasta tietoa. Monet heistä arvioivat, että pakon käyttö aiheutti lapselle henkistä kärsimystä, ja muutamat ilmoittivat myös ruumiinvammoista.
Tarpeettomien pakkotoimien käyttöön syyllistytään myös kotikasvatuksessa, mutta tämä ei tietenkään ole peruste sille, että myös viranomaiset saisivat turvautua niihin. Huolestuttavaa on, että myös koulutetut erityisopettajat turvautuvat niihin. Nykyisin pakkotoimien käyttö on perusteltua vain harvoin, sillä uusi tietämys tarjoaa tehokkaita vaihtoehtoisia keinoja vaikuttaa lasten käyttäytymiseen.
Omaisjärjestöt ovat Suomessakin kampanjoineet pakkotoimia vastaan. Vuonna 2016 aikaansaatu lakimuutos tuo parannusta tilanteeseen, mutta ei yksin riitä. Olisi myös tärkeää sulkea kaikkein eristävimmät hoito- ja kasvatusympäristöt, koska juuri niissä turvaudutaan helpoiten laittomiin keinoihin. Pakkotoimien käyttöä tulisi valvoa läpikotaisesti. Eettisistä periaatteista olisi toistuvasti keskusteltava työpaikoilla, ja henkilökuntaa jatkuvasti koulutettava positiivisten menetelmien käyttöön. Niitä tarjoaa esimerkiksi ”soveltava käyttäytymisanalyysi” eli ABA. Vanhempien selän takana pakkotoimia ei saisi koskaan käyttää.
Lähteet
Saloviita T. (2002). Challenging behavior, and staff responses to it, in various residential environments in Finland. Journal of Intellectual & Developmental Disability 27, 21-30.
Saloviita, T., Pirttimaa, R., & Kontu, E. (2015). Parental perceptions of the use of coercive measures on children with developmental disabilities. Journal of Applied Research in Intellectual Disabilities, 29, 11-20. http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/jar.2016.29.issue-1/issuetoc
Tekstin kirjoittajat: Timo Saloviita on erityispedagogiikan professori ja Raija Pirttimaa erityispedagogiikan yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa. Elina Kontu on erityispedagogiikan yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Artikkeli ilmestyi Autismi-lehdessä 1/2017.