Parisuhde erityislapsiperheen voimavarana
Lapsen tulo perheeseen mullistaa aina vanhempien maailman – ja samalla parisuhteen. Erityislapsen kohdalla elämä mullistuu niin merkittävällä tavalla, ettei sitä voi etukäteen edes kuvitella. Samalla on varottava, ettei parisuhde muutu voimavarasta kuormitustekijäksi.
Lapsen tulo perheeseen muuttaa parisuhdetta tavalla, jota pariskunnat eivät kykene kunnolla ennakoimaan. Muutos voi olla niin raju, että vanhempien parisuhdetta sellaisena kuin he olivat sen aiemmin tunteneet, ei enää ole olemassa.
Vauvaperheen perhedynamiikkaa tutkinut Marianna Savio esitti väitöskirjassaan (2017), että vauvan tullessa taloon perhedynamiikan muutokset ovat väistämättömiä ja ne heijastuvat selvästi myös parisuhteeseen. Vauvaperheessä kovimmalla koetuksella ollaan lapsen ollessa noin puolivuotias.
Jos parisuhde tutisee lapsen vaikutuksesta missä tahansa perheessä, niin oman erityislisänsä saavat kokea erityislasten vanhemmat. Kovimmiksi koetuksiksi eivät tällöin luultavasti jää vauva-ajan yövalvomiset tai muut tavanomaiset lapsiperheen kuormitustekijät. On todennäköistä, että pirstaleiksi menevät kaikki ennakko-odotukset ja -toiveet lapsiperhe-elämästä, ja koko palapeli on rakennettava uusista osista kokonaan uudestaan.
Miksi vanhemmuus kuormittaa parisuhdetta?
Jos on vanhempana saanut kokea lapsiperhearkea joko yksi- tai useampilapsisessa perheessä, ei ole varmasti välttynyt huomaamasta, miten erilaisten arjen askareitten ja huolehdittavien asioiden moninkertaistuessa myös arjen kuormittavuus nousee samalla käyrällä.
Arjen käytäntöjen lisäksi iso muutos tapahtuu myös sosiaalisissa suhteissa. Vanhemmat joutuvat miettimään uudestaan, minkälaisissa rooleissa he toimivat, millä tavoin he asettuvat suhteessa perheen ulkopuoliseen maailmaan ja miten perheen sisäinen vuorovaikutus tulisi rakentaa toimivaksi. Vanhemmuudessa ei ole kyse yksinkertaisesta yhteenlaskutoimituksesta, jossa kahdesta tulee kolme, vaan mukana tulee lukematon määrä erilaisia muuttujia, joiden olisi tarkoitus muodostaa eheä kokonaisuus.
Toimivan perhedynamiikan kokonaisuuteen (Barnhill 1979) kuuluu mm. kokemus yhteenkuuluvuudesta, selkeät roolit ja kommunikaatio, perheenjäsenten näkeminen myös omina yksilöinään, joustavuus, vakaus sekä selvät sukupolvien rajat. Näiden osatekijöiden vaaliminen on tärkeää myös parisuhteen kannalta, ja ennen kaikkea parisuhdetta pitäisi tarkastella myös omana perheen sisäisenä yksikkönään, joka ei ole olemassa pelkästään lapsia varten.
Usein parisuhteen omat tarpeet kuitenkin hautautuvat lasten tarpeiden alle, jolloin on vaarana, että parisuhde typistyy pelkäksi kasvatuskumppanuudeksi. Meillä vanhemmilla on silti tarve olla muutakin kuin vanhempia lapsillemme, jolloin ennemmin tai myöhemmin alamme kaivata parisuhteelta muutakin kuin jaettua vanhemmuutta. Jos perhe ei tarjoa muuta kuin isän tai äidin roolia, on parisuhde pian kriisissä.
Parisuhdetta kuormittavia tekijöitä lapsiperheessä on helppo nimetä; arjen kuormittavuus, väsymys, kiire ja yhteisen ajan puute ovat varmasti tyypillisimmästä päästä. Myös parisuhteen kaavamaistuminen ja erimielisyys kasvatuksellisissa asioissa heikentävät monia parisuhteita. Kuormitustekijät alkavat helposti työntää vanhempia erilleen, vaikka juuri niiden vuoksi olisi tärkeää löytää tukea toinen toisistaan.
Erityislapsiperheissä edellä mainitut parisuhteen kuormitustekijät ovat pääosin samoja, mikä ilmenee Pähkinänsärkijät-verkoston vuonna 2018 toteuttamasta kyselystä erityislasten vanhemmille. Erityislapsiperheissä samat kuormitustekijät ilmenevät todennäköisesti vain paljon voimakkaampina, kun mukaan lisätään lasten erityistarpeista juontuvat lisävaatimukset.
Miten huolehtia parisuhteesta erityislapsiperheessä?
Jokainen parisuhde on erilainen, ja toimivia parisuhteita voidaan rakentaa hyvin erilaisista lähtökohdista. Ensin on kuitenkin kyettävä vastaamaan ainakin kahteen kysymykseen: mitä minä tarvitsen ja mitä parisuhteemme tarvitsee?
Ensiksi mainittu kysymys – mitä minä tarvitsen? – on ratkaistava ensin. On tehtävä itselleen selväksi, mitä odottaa lapsiperhe-elämältä ja mitä odottaa parisuhteelta. Omien tarpeiden sivuuttaminen voi tuntua sankarilliselta, mutta todellisuudessa jatkuva uhrautuminen vaikuttaa negatiivisesti perhedynamiikkaan. Omien yksilöllisten tarpeiden tunnustaminen antaa myös lapsille terveen mallin yksilönä kasvamiseen.
Toinen kysymys – mitä parisuhteemme tarvitsee? – on myös tärkeä, sillä sen avulla tunnistetaan parisuhteen lapsista riippumaton itseisarvo. On tärkeää tehdä asioita vain parisuhteen itsensä vuoksi. Vaikka parisuhteen ei tule olla olemassa vain lapsia varten, antaa parisuhteen tarpeiden tunnustaminen myös lapsille terveen mallin omien parisuhteiden rakentamiseen tulevaisuudessa.
Kun parisuhteen tarpeet on tunnistettu, on aika raivata niille tilaa arjen keskeltä. Yhteisen ajan puutteeseen saattavat auttaa jo pienet hetket television ääressä lasten nukahdettua, mutta kuormittavan päivän päätteeksi ja valmiiksi väsyneenä ei ole ehkä järkevintä aloittaa vakavaa keskustelua parisuhteen kehittämisestä. Sellaiselle on haettava aikaa ja tilaa erikseen.
Kun parisuhteessa alkaa näkyä oireita eriytymisestä, on hyvä jo varhaisessa vaiheessa ryhtyä toimeen asian korjaamiseksi. Jokaisella pariskunnalla olisi hyvä olla säännöllisesti mahdollisuus irtautua kotoa viettämään aikaa kahdestaan, ja vapaailtoina olisi hyvä keskittyä vain nauttimaan toisistaan ja keskittyä vahvuuksiin. Näiden parisuhdehetkien järjestämisessä on toimivalla läheisverkostolla iso rooli.
Vakavien parisuhdekeskustelujen ja ongelmien läpikäymiseen voi ulkopuolinen tuki olla tärkeä apu. Ammattiavun hakeminen ei ole osoitus epäonnistumisesta vaan päinvastoin osoitus halukkuudesta kasvaa ja kehittyä. Ulkopuolisen tuen avulla on usein helpompi selvittää, mitkä ongelmat ovat peräisin parisuhteesta itsestään ja mitkä juontuvat vain elämäntilanteen kuormittavuudesta.
Erityisesti erityislapsiperheissä tärkeäksi kysymykseksi nousee se, ovatko vanhemmat samalla aaltopituudella suhteessa lapsiinsa. On tärkeää antaa itselleen ja puolisolleen tilaa käsitellä erityisvanhemmuuteen liittyviä asioita omaan tahtiinsa ja hyväksyä, että näin kuormittavassa elämäntilanteessa ei kukaan kykene olemaan aina parhaimmillaan.
Erityislapsen vanhemmuus myös vaatii paljon enemmän sitoutumista hankaliin perhetilanteisiin, joita ei ole itse valinnut. On osoitettava kumppanilleen ja lapsilleen kykenevänsä seisomaan heidän rinnallaan, vaikka itse olisi hämillään tai kykenemätön vielä täysin hyväksymään oman lapsensa erityisyyttä. Muuten perhe voi muuttua painekattilaksi, jossa perheenjäsenet kokevat rutistuvansa ja alkavat kuumeisesti etsiä ulospääsyä.
Parhaimmillaan perheensisäiset suhteet toimivat vastavuoroisesti toisiaan tukien. Kun vanhemmat pääsevät yhteiseen näkemykseen siitä, mitä he toisiltaan odottavat, toimii parisuhde koko perheen voimavarana. Yhteinen näkemys tarvitaan myös vanhemmuudesta ja odotuksista suhteessa perhe-elämään, jota määrittävät voimakkaasti erityislapsen tarpeet. Sen rakentamiselle on varattava tarpeeksi aikaa.
Väitän, että perheen hyvinvoinnin ja yhteenkuuluvuuden kannalta on olennaisempaa olla tärkeissä asioissa yhteisellä linjalla kuin olla oikeassa. Jos erityisvanhemmuus tuntuu välillä hapuilulta pimeässä, on parempi hapuilla yhdessä kuin etsiä ulospääsyä eri suunnista. Vaikka erityisvanhemmuus on usein raskas taival molemmille vanhemmille, voi se myös olla lujittava osa parin yhteistä tarinaa.
Teksti: Arto Bäckström
Kuvat: Marika Finne ja Unsplash
Kirjoittaja Arto Bäckström on viisilapsisen erityislapsiperheen isä, Autismiyhdistys Paut ry:n aktiivijäsen sekä Erityisvanhemman korjaussarja -blogin kirjoittaja. Parisuhdekeskus Kataja myönsi Bäckströmille vuoden 2020 Parisuhdepalkinnon.
Artikkeli on julkaistu Autismi-lehdessä 4/2020.