Pärjäsin opinnoissa, mutta muuhun ei riittänyt voimavaroja
Haluan kertoa, millaista oli elämäni nuorena aikuisena, kun muutin pois kotoa ja lähdin opiskelemaan. Tämä oli mielestäni elämässäni se hetki, jolloin minulla olisi ensimmäisiä kertoja ollut mahdollista tulla tunnistetuksi autistina terveydenhuollossa.
Olen nyt 36-vuotias ja minulla on perhe. Olen saanut autismikirjon diagnoosini vasta aikuisena, yli kolmekymppisenä. Siinä välissä, kun törmäsin autismiin aiheena, aloin hakea tietoa ja lopulta sain virallisen diagnoosin, ehti myös käsitykseni autismikirjon laajuudesta muuttua täysin.
Peruskoulussa olin se niin sanottu ”aivan tavallinen oppilas”. En ollut mitenkään ulkoisesti pääteltävissä autistiksi. Olin perfektionisti, ylitunnollinen, suoriuduin useimmissa aineissa perustasolla ja toisaalta joissain aineissa selkeästi yli keskitason – hyvin pienellä vaivannäöllä. En oikein kuulunut mihinkään porukoihin. Olin ujo ja jännitin sosiaalisia tilanteita. Olin hiljainen lapsi, joka tykkäsi olla yksin. Mutta menestyin koulussa hyvin ja vaikka minulla ei ollut koskaan parasta kaveria, minulla kuitenkin oli joitain kavereita eikä suuremmin ongelmia kaverisuhteissa.
Uudet rutiinit
Kunnes. Tämä oli se käännekohta. Sain lukion päätökseen ja samalla kun lähdin opiskelemaan, muutin pois kotoa. Tuntui heti, että peruskoulun ja lukion tuoman tiukan rutiinin vaihtuminen vapaampaan opiskelijaelämään sai pakan sekaisin. Yhtäkkiä kaikki piti tehdä itse. Vaikka tiesin sen, en silti sisäistänyt kaikkea, koska aiemmin minun ei tarvinnut miettiä esim. laskujen maksamista, ruuanlaittoa, ruokaostoksia itse. Osasin tehdä kaiken, mutta kuormituin niistä paljon. Kaikki vaati paljon ajattelua ja ennakointia. Vaikka koulussa käymiseen muodostui nopeasti uusi rutiini, niitä ei muodostunut muun elämän ympärille yhtä helposti.
Opintoihin liittyvät asiat aikataulutin tarkkaan. Elin kalenterin, muistiinpanojen ja listojen kautta. Laskin sivumääriä, mitä minun piti päivittäin lukea valmistautuessani tentteihin. Noudatin niitä sivulleen ja pärjäsin hyvin. Koulu oli se juttu, minkä osasin. En tajunnut, kuinka kuormittunut lopulta olin, ja aloin uupua jo opintojen alkuvaiheessa.
Turvauduin vain rutiiniini: jos mahdollista, valitsin ruokalasta aina samoja ruokia, mietin kenen pöytään mennä istumaan sekä ruokalassa että luennolla, pidin aikataulun minuutilleen, olin aina kaikkialla hyvissä ajoin ja tein tehtävät tunnollisesti. En tajunnut, ettei ole aivan normaalia, etten jaksanut esim. viisituntisen koulupäivän jälkeen mitään muuta.
Sosiaalinen elämä
Ohjatuista ryhmäytyksistä huolimatta en osannut tutustua kuin muutamiin muihin opiskelijoihin pintapuolisesti. Kun kaikki aiemmat peruskoulun ja lukion tutut ihmiset vaihtuivat yhtäkkiä uusiin ja ryhmät vaihtuivat jatkuvasti, en osannutkaan puhua muiden kanssa enää yhtä helposti ja kanssakäyminen tuntui aiempaa vaikeammalta ja raskaammalta.
En ollenkaan ymmärtänyt, kuinka muut jaksoivat luentojen päälle osallistua vielä opiskelijabileisiin, käydä erilaisissa tapahtumissa, miettiä tulevia töitä ja harjoitteluita ja nähdä kavereita.
Käsikirjoitin päässäni valmiita keskusteluita ja toimintatapoja eri tilanteisiin. Uuvuin todella nopeasti. Mielialani laski ja nukuin huonosti. En ollenkaan ymmärtänyt, kuinka muut jaksoivat luentojen päälle osallistua vielä opiskelijabileisiin, käydä erilaisissa tapahtumissa, miettiä tulevia töitä ja harjoitteluita ja nähdä kavereita. Itse en juurikaan poistunut kotoa, kun päivän jälkeen sinne pääsin. Varsinaisiin opiskelijabileisiin en osallistunut kertaakaan.
Koulun ulkopuolella tuntui, että energiaa meni paljon aivan tavallisen tuntuisiin asioihin. Jännitin, kuinka asioida kaupassa, kuinka kuuluu olla kampaajalla käydessä, mistä asioista voi puhua missäkin, miten kuuluu toimia ja tervehtiä, kun asioi koulun ravintolassa. Mietin joka kerta, kuinka maksaa maksukortilla tai antaa oikea määrä rahaa. Kaikki tällainen tuntui olevan ekstraa – tuntui, ettei muiden tarvinnut miettiä samoja asioita.
Opiskelijana vapaa-aikaan oletettiin kuuluvan kaikenlaiset sosiaaliset ja verkostoitumistapahtumat. Ne olivat minulle ahdistavia, enkä halunnut osallistua niihin ollenkaan. Kiertelin ja kaartelin vastauksessa, jos minulta kysyttiin, olisinko tulossa. Pelkäsin kuitenkin suoraan kieltäytyä, koska en halunnut muiden pettyvän.
Seurustelin tuohon aikaan. Muistiin on jäänyt muutama kerta, kun suostuin seurustelukumppanin mukana reissuun tapaamaan hänen kavereitaan. Muistan, kuinka voin fyysisesti huonosti ja vatsaani sattui joka kerta koko reissun ajan. En osannut osallistua keskusteluihin, seurapeleissä jännitin omia vuorojani aivan kauheasti ja vihasin vastata tärisevällä äänellä takellellen. Tuntui, että vieras seura sai minut täysin taitamattomaksi osallistumaan mihinkään.
Uupumisen juurisyy
Koen, että opiskeluaikanani olisi ollut ensimmäisiä mahdollisuuksia tulla tunnistetuksi autistina terveydenhuollossa. Minulla kesti kauan, ennen kuin ymmärsin uupumiseni olevan tavallisuudesta poikkeavaa, joten meni todella pitkään ennen kuin ymmärsin hakeutua lääkäriin. Yritin myös piilottaa piirteitäni lähipiiriltäni. Minua hoidettiin pitkään masentuneena – oikeastaan ihan viimeisiin vuosiin asti – vaikka juurisyy uupumiseeni on koko ajan ollut autismi.
Tärkein asia, mikä näin jälkikäteen ajateltuna olisi auttanut minua opintojeni aikana, olisi ehdottomasti ollut tulla tunnistetuksi autistina. Tieto siitä olisi lisännyt itseymmärrystä ja vähentänyt merkittävästi syyllistymistä siitä, etten jaksanut kaikissa asioissa muiden tahdissa. Lisäksi esimerkiksi kurssien suorittaminen väljemmällä aikataululla tai mahdollisuus osallistua etänä olisi saattanut auttaa. Nämä olisivat voineet vapauttaa energiaa muuhun elämään.
Olisin varmasti hyötynyt myös vahvemmasta tuesta työnhakutaitojen ja verkostoitumisen kehittämisessä. Kaltaisiani ihmisiä on varmasti muitakin, ja mahdollisimman varhainen diagnoosin saaminen voi ehkäistä uupumista opiskelun aikana silloinkin, kun tuen tarpeet eivät liity oppimisen vaikeuksiin.
Kirjoittaja Kirsikka Stenlund on Autismiliiton kokemusasiantuntija. Hän tekee myös vaikuttamistyötä Instagramissa nimimerkillä @kirjava_kirjo. (linkki Instagramiin avautuu uudessa välilehdessä)
Teksti Kirsikka Stenlund
Kuva Kirsikka Stenlund ja Sanna-Mari Mertaniemi
Artikkeli on julkaistu Autismi-lehdessä 2/2024.
