Petri Virolainen on Ystävyyden suurlähettiläs
Jotta kukaan ei jäisi yksin -hanke pyrkii vähentämään autismikirjon henkilöiden yksinäisyyttä. Takana on jo 100 yksikköä ja yli 80 000 km polkupyöräilyä.
Suomen ensimmäinen Ystävyyden suurlähettiläs Petri Virolainen, 42 v. on autistinen. Hänen omat kokemuksensa kouluajoilta ovat raskaat. Petriä kiusattiin koulussa. Opettaja päästi Petrin usein välitunneille ennen muita, jotta hän pääsisi karkuun kiusaajiaan. Petrin mukaan välitunneilla ”lätty lätisi” ja hän koki olevansa kuin hylätty nukke. Petrin äiti huomasi pojan kärsivän yksinäisyydestä ja hankki tälle tukihenkilön. ”Tukihenkilö” ei vaan koskaan ilmestynyt paikalle. Petri oli epätoivoinen.
Oli vuosi 1982 ja Euroviisut voitti Nicolen kappaleella ”Ein bisschen Frieden”, josta ilmestyi Katri Helenan suomennos ”Vain hieman rauhaa”. Kappaleen sanat ”Usein niin tuntuu mun kulkiessain kuin hylätty nukke nyt oisin mä vain” koskettivat Petriä syvästi. Käännekohta tuli vuonna 2005, kun pitkän taistelun jälkeen Keravan vammaispalvelu myönsi hänelle kolmipyöräisen pyörän. Petrin maailma muuttui – hän pääsi pyöräilemään kehitysvammaisten kerhoon. Siellä hän sai ensimmäisen ystävän – Jaakon. Siitä alkoi myös Petrin ura Ystävyyden suurlähettiläänä.
– Kun se ensimmäinen ystävä Jaakko pyysi vierailemaan päivätoimintapaikassaan, niin siellä tapasin ensimmäisen puhekyvyttömän henkilön. Siitä tämä sitten vähitellen laajeni ja läpimurron tein pari vuotta sitten, kun polkasin tuosta Keravalta Ouluun, Virolainen kertoo ystävätoimintansa alkutaipaleista.
Virolainen on sittemmin vieraillut sadassa vammaisten asumis- ja päivätoimintayksikössä. Enimmäkseen Petri on otettu hyvin vastaan ja henkilökunta odottaa jo seuraavaa käyntiä. Petrin mukana kulkee possuklaani, jonka jokaisella jäsenellä on oma nimi ja tehtävä. Possuklaanin jäsen ”Vanha herra Nahkapää” tietää, kuinka laitosmaisia ryhmäkodit huonoimmillaan ovat, kun taas ”Ville Villikarju” on ponteva vammaisten ihmisoikeustaistelija, jonka erityisesti tämän päivän huutolaiskauppa saa teroittamaan torahampaitaan.
Lähellä oleviin paikkoihin Petri tekee yllätyskäyntejä. Kauempana oleviin paikkoihin hän soittaa yleensä etukäteen. Joskus Petriä on kieltäydytty ottamasta vastaan. Virolaisen mukaan yksikkö on voinut sulkea ovensa omistuspohjan muuttuessa kilpailutusten myötä.
– Muutamassa paikassa on käynyt niin, että heti siirryttyään ylikansalliseen omistukseen on tultu ovelle sanomaan, että ”Tämä on suljettu laitos – ei täällä saa vierailla”, ja uhkailtu poliisilla.
Virolaisen mukaan oikeus ystäviin on loukkaamaton perusoikeus. Petrin mukaan YK:n vammaissopimuksen 26 artiklaan vetoamalla hänellä pitäisi olla pääsy tapaamaan ystäviään. Vastoinkäymisistä huolimatta mies on motivoitunut.
– Se kun monessakin paikoissa asuvilla ei oikein ystäviä ole. Minä haluan auttaa heitä, Petri sanoo.
”Muutamassa paikassa on tultu ovelle sanomaan, että tämä on suljettu laitos – ei täällä saa vierailla”, ja uhkailtu poliisilla.” – Petri Virolainen
Osa Petrin ystävistä ei puhu, mutta se ei haittaa ystävystymistä. Possuklaani helpottaa siinäkin. Neljä vuotta sitten Petrin pyörä muuttui sähkökäyttöiseksi. Sen jälkeen on tullut 80 000 km lisää. Jotta kukaan ei jäisi yksin -hankkeen puitteissa on tarkoitus haastaa mukaan ja kouluttaa uusia Ystävyyden suurlähettiläitä Petrin lisäksi.
– Se olisi kyllä tarkoitus, kun itse en tosiaankaan ihan kaikkialle ehdi, Petri toteaa.
Vuosi sitten Petri perusti adressin autistisen ja vaikeavammaisen Petterin puolesta. Petteri sai adressin ja julkisuuden avulla pitää asuinpaikkansa tutussa ryhmäkodissa, joka uhkasi kilpailutuksen vuoksi lähteä alta.
”Se kun monessakin paikoissa asuvilla ei oikein ystäviä ole. Haluan auttaa heitä.” – Petri Virolainen
Petristä kolme merkittävintä epäkohtaa autismikirjolaisten elämässä ovat välttämättömien palvelujen kilpailutukset, lukittujen ovien-politiikka ja YK:n Vammaissopimuksen täytäntöönpano. Petri Virolainen possuklaaneineen onkin myös yksi innokkaimmista Ei myytävänä -kansalaisaloitteen kannatusilmoitusten kerääjistä.
– Ehdottomasti kaikki mitä YK:n Vammaissopimukseen on kirjattu, niin kaikki pitäisi toimia myöskin käytännössä, Petri summaa haastattelun lopuksi.
Jotta kukaan ei jäisi yksin -hanke pyrkii vähentämään autismikirjon henkilöiden yksinäisyyttä
Yksinäisyys koskettaa lähes jokaista suomalaista jossain elämänvaiheessa. STEA:n teemarahoituksella on tänä vuonna käynnistetty kolmivuotinen Jotta kukaan ei jäisi yksin -hanke erityistä tukea tarvitseville ja autismikirjon henkilöille. Hankkeessa ovat mukana Kehitysvammaisten Palvelusäätiö, Autismisäätiö ja Sexpo.
Jotta kukaan ei jäisi yksin hankkeessa työskentelevät Markku Vellas (oik.), Petri Virolainen (kesk.) sekä Veera Virta ja Osku Timonen.
Ystäväverkostot ja klubitoiminta
Jotta kukaan ei jäisi yksin -hankkeen tavoitteena on vähentää autismikirjolaisten ja erityistä tukea tarvitsevien yksinäisyyttä ja lisätä heidän sosiaalista hyvinvointia. Hankkeen perustehtävänä on Ystävyyden suurlähettiläs -toiminta, joka tarkoittaa ystäväverkostojen luomista ja uusien Ystävyyden suurlähettiläiden värväämistä. Erilaiset seminaaripäivät (esim. Seksuaalisuus ja ihmissuhteet) niin ammattilaisille kuin autismikirjon henkilöille sisältyvät hankkeeseen. Seminaaripäivien yhteydessä tapahtuu myös ystävystymistä.
Eri paikkakunnille on luotu klubeja, jotka järjestävät muun muassa K-18 klubi-iltoja ravintolamiljöössä. On myös alkoholitonta toimintaa ja matkailua.
– Nuorten osalta meillä on ajatuksena mennä kahvilamiljööseen, koska pitää mennä sinne missä sitä elämää on ja missä tapahtuu – eikä niin, että mennään puhtaasti vain vammaisryhmittymien tapahtumiin. Pyritään avaamaan ovia yleiseen sosiaaliseen elämään, kuvailee hankkeen projektipäällikkö Markku Vellas.
Vellas kertoo, että yksinäisyys on autismikirjon henkilöillä iso asia sosiaalisten taitojen aleneman vuoksi. Hankkeen myötä on tullut esiin, etteivät he ole välttämättä aiemmin tiedostaneet, että tarvitsevat ystävän.
– He ovat yksinäisiä ja ilmaisevat sen, mutta he eivät ymmärrä kaverin merkitystä, tarkoitusta ja tarvetta. Se näkyy hyvin pitkälle autismikirjolaisten kohdalla siten, että jos sama henkilö tulee uudelleen, niin se on jo lottovoitto. Rohkeutta siis tarvitaan.
Rutiinit estävät ystävystymisen
Hankkeessa on havaittu se, että asumispalveluissa olevat ihmiset kokevat yksinäisyyttä, vaikka ovat yhteisössä. Rakenteet ovat sellaiset, että ihminen kokee yksinäisyyttä. Rutiinit eli se, että tehdään asiat tiettyinä aikoina estävät ystävystymistä. Autismikirjon henkilöt eivät välttämättä pysty koputtamaan naapurihuoneen ovelle ja pyytämään kahville. Joskus myös henkilön erityisyyden korostaminen esim. suojavaatteilla yleisötapahtumassa voi eristää entisestään.
Moni autismikirjon henkilö tarvitsee avustajan tai ohjaajan pystyäkseen lähtemään sosiaaliseen toimintaan. Päiväaikaan avustajan saa helpoiten. Mutta jos aikuinen, vahvaa tukea tarvitseva autismikirjolainen haluaa lähteä vaikka ravintolaan illalla, yleensä se ei ole mahdollista. Avustajapäätös ei riitä tai henkilöstömitoitukset ovat sellaisia.
Lopuksi projektipäällikkö Markku Vellas esittää haasteen.
– Haastan mukaan kaikki suomalaiset Ystävyyden suurlähettiläiksi. Yksikin ystävä on jo paljon. Ollaan ihminen ihmiselle.
Teksti ja kuva: Reetta Angelvo-Riipinen
Teksti ilmestyi Autismi-lehdessä 4/2017.