Rajat, rauha ja selkeys – toimivan työn ainekset
Petteri Kerminen on päässyt hyödyntämään vahvuuksiaan kuten tarkkuutta ja ongelmanratkaisukykyään monissa työpaikoissa. Työpaikan raamit, rauhallinen ympäristö ja selkeä työnjako ovat olleet ratkaisevia tekijöitä työhyvinvoinnin kannalta. Tärkeää on ollut myös tuki – ihmiset, jotka ovat uskoneet ja suositelleet eteenpäin.
Olin lapsena kesäisin putkiasennusyrittäjänä toimineen isäni mukana rakennustyömailla. Nykyään tuollainen ei olisi mahdollista. Silloin näin, miten ammattihenkilöt osaavat tehdä rakennustarvikkeista talon.
15-vuotiaana pääsin noin kuukauden ajaksi rivitalon rakennustyömaalle töihin. Siellä sain tehdä ruumiillista työtä. Lihastyötä vaativat rutiinitehtävät olivat minulle mieleen, koska minulla olivat hyvät voimat. Erityisesti pidin kuitenkin laskemista vaativista töistä. Muurarin muuraamien tiilien laskeminen hänen palkkaansa varten oli hieno vastuutehtävä. Pieni työyhteisö oli turvallisen tuntuinen.
Lukion kesälomien ajan toimin kouluilla talonmiesten sijaisena. Pidin toistuvista tehtävistä. Halusin kehittää työtapoja paremmiksi. Kesän lopulla minulle sanottiin, että suoriuduin töistä liiankin nopeasti. Itsenäinen työ muiden kesälomien aikana oli minulle sopivalta tuntuva työ. Joskus jouduin soittamaan puhelimella ja se jännitti.
Monen kouluvuoden ajan olin eräällä koululla viikonlopputalonmiehenä. Keväisin jännitin, miten uskallan kysellä koulutoimesta, pääsenkö taas syksyllä töihin. Sain töistäni palautetta, että liputuspäivinä koulun liputuksesta voi tarkastaa auringonlaskuajan.
Itsenäisesti työskennellen koulun kunnosta huolehtiminen oli minulle tärkeää. Ilkivaltatapauksista tein matalalla kynnyksellä rikosilmoitukset ohjeiden mukaisesti. Siitä poliisit joskus vinoilivat ja minä ymmärsin sen vasta vuosia myöhemmin. Ihmisten kohtaaminen jännitti niin, että yritin välttää kohtaamisia.
Opintopolkua ja kesätöitä
Lukion jälkeen ajattelin lukevani yliopiston oikeustieteen pääsykokeisiin, kun halusin hoitaa kaikkien asiat oikeudenmukaisesti. Olin hakenut myös kotikaupunkini teknilliseen opistoon opiskelemaan LVI-insinööriksi. Kun sain tietää, että pääsen sinne, en enää halunnut yliopistoon.
Työvoimatoimistossa kerrottiin Outokummun Porin tehtaan ottavan tekuun päässeitä tuotantotöihin. Pääsin valmistamaan vedettyjä kuparituotteita. Näitä tuotteita tehdessä sai säätää työkoneita ja huolehtia siitä, että tuotteiden mitat ovat juuri sellaiset kuin niiden tarkkojen ohjeiden mukaan tulee olla. Tarkkana nuorena nautin tästä. Kun töissä käytettiin aina kuulosuojaimia, häly ei haitannut.
Tekun opinnoissa olin puurtaja. Minun muistiinpanoistani ja kotitehtävistä kopioitiin monta painosta. 30 vuotta valmistumisen jälkeen, luokanvalvojamme muisti, että minä pidin putkistomitoitusohjelmaa hieman hankalana ja koodasin Excelillä paremman version. Laskentatehtävissä olin tarkka ja löysin nopeasti tarvittavat kaavat muististani. Tarkkaan muotoiltu vanha opistomallinen insinöörikoulutus oli minulle turvallinen kokemus.
Pääsin insinööriharjoitteluun Poricopperin energiahuollon tehtäviin ja seuraavana kesänä lämpölaitoksen hoitajien sijaiseksi. Näissä tehtävissä sai laskea, täyttää lomakkeita ja huolehtia laitteista ja prosessien toiminnasta. Itsenäinen työskentely oli sopivaa minulle. Haastavaa oli muutaman työkaverin kohtaamiset. En pitänyt heidän mielipiteistään ja tupakoinnistaan taukotilassa.
Tekun viimeisen kesän olin tehtaalla suprajohteen valmistuksessa. Selkeät tarkkuutta vaativat työtehtävät ja hyvä työhön opastus olivat minulle huippujuttuja.
Ammattiin valmistuminen ja yliopistoaika
Olin ajatellut työskenteleväni LVI-alalla eläkeikään asti. Kävi kuitenkin niin, että valmistuessani vuonna 1993 rakennusala oli syvässä lamassa. Pääsin siviilipalvelukseen Lapin erityishuoltopiirin keskuslaitokselle huoltotöihin. Siellä minua jännitti uusi ympäristö ja ihmisten kohtaamiset. Työssä pidin aikataulujen mukaan toistuvista tehtävistä. Talvella traktorilla lumenaurauksessa sai suunnitella ajoreitit. Se optimointitehtävä oli kivaa.
Syksyllä 1994 työkkärin ilmoitustaululla oli mainos muuntokoulutuksesta insinööristä diplomi-insinööriksi. Pääsin koulutukseen Tampereen teknillisen korkeakoulun (TTKK) Porin yksikköön. Opintojen loppusuoralla tarjottiin tutkimusapulaisen töitä. Työkieli professorini kanssa oli englanti. Se jännitti minua paljon. Onneksi sain opettaa suomeksi.
Jäin yliopistolle yli 14 vuoden ajaksi tutkimus- ja opetustehtäviin. Molemmissa osa-alueissa sain tehdä töitä melko itsenäisesti ja kehittää osaamistani. Professorini lähtiessä muualle hävisi samalla tutkimusprojekti, jossa olin työstänyt väitöskirjaani. Se jäi siten kesken vuonna 2001. Työyhteisössä minulla oli läheisiä ystäviä toisen ammattiaineen henkilökunnassa. Heidän kanssaan vietin aikaa joskus työn ulkopuolellakin.
Miten uskalsin kohdata uusia opiskelijoita? Kurssien ensimmäisillä tapaamiskerroilla pidin huolta siitä, että olin luokassa aina ensimmäisenä. Valmistelin opetusmateriaalit huolella. Opiskelijat pitivät opetustyylistäni ja auttavasta asenteestani. Työyhteisössä oli henkilökemioista johtuvia haasteita. Koin harmitusta aina, kun jonkun työsuhde päätettiin epämääräisesti ketjutettujen sopimusten jälkeen.
Takaisin LVI-alalle
Vuonna 2012 sain töitä Porin kaupungin LVI-tarkastajana. Tehtävä oli hyvin määriteltyä viranomaistehtävää. Sain hioa omia työtapoja, mutta perusmäärittely tuli lakien ja asetusten kautta. Työyhteisössä oli turvallinen määrä ihmisiä. Katselmuskäynneillä tapasin useita ihmisiä, mutta minut oli tilattu niihin ja koin siten kohtaamiset turvallisina. Puhelimessa puhuin, mutta lähinnä minulle soitettaessa.
Kirjoitin blogiini kirjoituksen, miten minun kanssani on hyvä työskennellä. Se helpotti työskentelyä vielä lisää.
Elämäntilainteiden muuttuessa minä hakeuduin lähes samaan tehtävään Kaarinaan. Siellä viran toinen puoli oli kuitenkin rakennuttamista, jossa jouduin epämukavuusalueelleni soittamaan puhelimella ja kohtaamaan uusia ihmisiä. Myös henkilökemioissa oli kitkaa.
Hakeuduin epämukavuuksien takia minulle suositeltuun ”oikeaan” LVI-tarkastusinsinöörin virkaan Turkuun. Siellä oli formaalit menettelytavat ja minulle turvallinen työhuone. Kirjoitin blogiini kirjoituksen, miten minun kanssani on hyvä työskennellä. Se helpotti työskentelyä vielä lisää. Turussa työkaverit olivat suurimmaksi osaksi mukavia. Olimme töiden ulkopuolellakin yhdessä keskimäärin kerran kuukaudessa.
Reilun vuoden työskentelyn jälkeen siirryin kuitenkin takaisin Kaarinaan, jossa virka oli muuttunut pelkäksi LVI-tarkastajan viraksi. Turusta lähtöni syy oli se, että siellä oltiin muuttamassa monitilatoimistoon eli avokonttoriin. Tiesin, ettei se olisi ollut ääniympäristönä minulle toimiva ympäristö.
Keskeisiä tekijöitä hyvissä työpaikoissa
Nyt reilu viisikymppisenä tähänastista uraani muistellessani huomaan, että olen saanut lähelleni sellaisia henkilöitä, jotka ovat suositelleet minua työnantajille tai kertoneet minulle työmahdollisuuksista. Monissa työpaikkahakemuksissa on joku – isä, eno, tuttava, opettaja, työvoimatoimiston virkailija – ollut tukemassa minua.
Parhaita työtehtäviä minulle ovat olleet omaa vastuuta ja oman ajankäytön suunnittelua sisältävät työtehtävät. Merkitykselliset työtehtävät ovat olleet mieluisia. Tärkeää on ollut myös se, että työtehtäville on annettu raamit. Oma työhuone on ollut minulle hyvä ratkaisu. Olen kuitenkin viihtynyt myös kahden hengen työhuoneessa, kun kollega on ollut samalla aaltopituudella. Nykyisin työhuoneeni on kolmen hengen huone, jossa joudun käyttämään vastamelukuulokkeita.
Osa tehtävistä on ollut minulle kuormittavia, mutta olen sinnitellyt niistä läpi. Jos olisin tiennyt koko ajan autismistani ja siitä, mikä aiheuttaa minulla ilmenevät haasteet, olisi voinut olla helpompaa löytää itselleni parhaiten sopivat työtehtävät. LVI-suunnittelijan työura olisi voinut olla todella sopiva. Myös juristina toimiminen olisi voinut olla hyvä urapolku, mutta silloin olisi joutunut ihmisten kohtaamisiin.
Miettiessä sopivaa alaa tai työpaikkaa on hyvä huomioida, mitkä asiat kiinnostavat sekä se, mitkä reunaehdot voivat rajoittaa selviytymistä työtehtävistä. Tehtävien sopeuttaminen voi helpottaa jaksamista, mutta kaikissa tehtävissä se ei ole mahdollista.
Teksti Petteri Kerminen
Kuva Petteri Kerminen ja Miika Kankaanranta
Kirjoittaja on aikuisiällä Asperger-diagnoosin saanut virkamies, agilitytuomari ja sivutoiminen yrittäjä. Maaseudun rauhassa asuvaan perheeseen kuuluu vaimo ja viisi koiraa.