Rutiineja ja struktuureja
Niin tarpeellisia kuin ne ovatkin, rakkaiden kirjolaistemme struktuurit ja pinttyneet rutiinit voivat meistä neurotyypillisistä joskus tuntua rasittavilta. Onko aina pakko tehdä kaikki samalla tavalla? Täytyykö tavaroiden aina olla samoilla paikoilla? Eikö joskus voisi olla spontaani ja jättää ennakoinnit väliin ja tavarat sekaisin? Vaihtelu virkistää – paitsi autistia.
Joskus tuntuu tylsältä, kun pojan kotiviikonloppuina tehdään aina samoja asioita: leivotaan leipää ja piirakkaa, pelataan Kimbleä, ulkoillaan ja laitetaan yleensä samoja ruokia. Tylsyys tosin unohtuu pian, kun aamiaisen jälkeen pojan käsi hamuaa jo kaapista leivontakulhoa ja naama on kuin Hangon keksi! Vain yksi sana riittää: ”Leivotaanko?” ja tarvikkeet ovat salamana esillä. Miksi tappelisin tätä rutiinia vastaan, kun poika on niin onnellinen. Ja toisaalta, koska reseptit ovat tuttuakin tutumpia, voin antaa ajatusteni vaeltaa kauaskin ja leipä syntyy silti.
Meillä myös tavarat palaavat ”oikeille” paikoilleen aina, kun poika tulee käymään. Joidenkin tavaroiden oikeat paikat ovat syntyneet vahingossa. Kun poika oli reilun metrin mittainen, siirsimme kahvipurkin yläkaappiin, kun kahvijauhetta alkoi levitä lattialle turhan usein. Nyt poika hipoo kahta metriä ja kahvipurkki on edelleen ”oikealla” paikallaan yläkaapissa! Poika ojentaa sen itseään lyhyemmälle äidilleen. Avaimet, kännykät tai kukkarot eivät myöskään koskaan ole kateissa, kun nuori mies on talossa. Vapise KonMari, meillä on ihan omat järjestyksenpitäjämme!
Toisaalta, olemmeko me neurotyypillisetkään sen kummempia? Käsi ylös jokainen, jonka aamutoimet ovat joka aamu erilaiset! Tai työpäivät, arkirytmi, vapaa-ajan tekemiset, ruokatottumukset. Sukunimikaimani Anna-Stina Nykänen totesi kerran kolumnissaan (Hyvä terveys 12/2015): ”Oikeastaan ihminen on enemmän tai vähemmän omien tapojensa orja”. Niinpä niin. Viime tingan ihminen harvoin pääsee paheestaan, vaikka on viime tingassa epämukavuusalueella. Laiskan liikkujan taas on aina yhtä vaikea päästä ylös sohvalta. Harrastamme ryhtiliikkeitä silloin tällöin mutta kuten Anna-Stina Nykänen toteaa: ”Jotenkin sitä vain palaa rutiiniin, joka on syntynyt harkitsematta, kuin luonnostaan”.
Voisiko myös neurotyypillinen nähdä struktuureissa enemmän hyvää? Kirjolaisen struktuuri voi olla helpottavakin oman arkirumban keskellä. Ei tarvitse juuri ajatella, mitä tekee, mikä on itse asiassa aika rentouttavaa. Siinähän se päiväjärjestyksen juju piileekin: turhat rönsyt karsiutuvat pois, kun tekemisen runko on selvä. Siksi se helpottaa kirjolaista, mutta voi yhtä hyvin rentouttaa neurotyypillistäkin. Vaikka struktuurit sitovat, ne myös vapauttavat energiaa – kirjolaisille vähentämällä stressiä, meille muille automatisoimalla toimintaamme, jolloin ajatukset voi suunnata muuhun.
Rutiineilla on tärkeä merkitys muissakin yhteyksissä. Työttömiä, masentuneita ja traumaattisesta tapahtumasta toipuvia kannustetaan noudattamaan edes jonkinlaista päivärytmiä ja rutiineja toimintakyvyn ylläpitämiseksi ja parantamiseksi.
Pinttyneiden tapojen muuttaminen on vaikeaa. Tarpeen tullen me neurotyypilliset pystymme kuitenkin joustamaan, vaikka se olisikin vähän epämukavaa. Kirjolaisille tapojen muuttaminen on tuskallisempaa ja vaatii aina jonkinlaisen valmisteluprosessin. Pilke silmässä voisi ehkä sanoa, että suomalaista mentaliteettia kuvaava sanonta: ”Parempi tuttu helvetti kuin tuntematon paratiisi”, sopii loppujen lopuksi aika hyvin meihin kaikkiin.
Kirjoittaja: Riitta Nykänen on autistisen nuoren miehen äiti, yhdistysaktiivi ja vertaisosaaja. Kirjoitus ilmestyi Autismi-lehtden numerossa 3/2017 kolumnissa Kirjon kirvoittamaa.