Sisäinen vanhemmuuteni
Nuorena aikuisena kävin terapiassa. Silloin en vielä tiennyt autismikirjostani, vaikka jo niihin aikoihin sitä aloin erilaisuuteni otsikoksi arvailla. Terapiassa pohdin paljon lapsuuttani ja suhdettani vanhempiini. Hahmotin, että en ollut aikoinani mikään helppo hoidettava ja kasvatettava, vaikka paljon kiltteyttä ja itsenäisyyttä minusta myös löytyi.
Vauvana itkin usein, ja nyt aikuisena ja autismikirjon diagnoosin saaneena arvelen sen liittyneen aisteihini. Hermo minulla menee edelleen hyvin herkästi, jos vaatteet puristavat tai lounasta ei ole tarjolla ajoissa. Myös pikkuvauvoille erikoinen unirytmini haastoi oppikirjasiskoni hoitamiseen tottuneet vanhempani. Nukuin kuulemma hyvin yöt, mutta valvoin koko päivän. Eipä ihme, että vanhempieni voimat olivat koetuksella.
Yksi terapiaprosessini suurista teemoista oli se, olenko saanut aikoinani hyvää hoivaa ja mitä toivon vanhemmiltani nyt. Nuo keskustelut ammattilaisen kanssa olivat minulle itsenäistymisprosessi, ehkä myöhäistä murrosikääkin – autismikirjolle tyypillisesti. Vähän kerrallaan opin ottamaan vastuuta itsestäni huolehtimisesta ja minusta tuli ikään kuin sisäisen lapseni vanhempi. Nelikymppisenä autismikirjon diagnoosin saamisen jälkeen minulle valkeni, että edelleenkin minulla on nuo vauva-ajalta tutut tarpeet ja haasteet aistien, kehon viestien ja maailman kohtaamisen kanssa. Sisäinen vanhemmuus tuli minulle diagnoosin myötä entistäkin tärkeämmäksi.
Minulla ei ole lapsia ja hyvä niin, sillä koen joka tapauksessa olevani kuin vauva kainalossa kulkeva äiti. Tenavani kiljuva nälkä yllättää minut usein ja olen oppinut kikkailemaan nyytin myös erittäin tarpeellisille päiväunille. Arkeeni ei mahdu paljoa aikuismaista tekemistä, tai ainakin menot on oltava peruttavissa, jos primitiiviset tarpeeni vaativatkin huomiotani ennakoitua enemmän. Muutostilanteet sekoittavat pakan varmasti, ja silloin äiti-lapsi-kaksikkomme siirtyy nopeasti arkirutiineista selviämisseikkailun maastoon erityistäkin erityisempine keinoineen.
Omalle lapsuuteni äidille hoitamiseni ei ollut helppoa ja hän varmaankin edelleen joskus miettii, mitä olisi voinut tehdä toisin. Itse itseni vanhempana olen onnistunut löytämään suoriutumistani kohtaan armollisuutta ja hyväksymään sitä, että tämä hoidettava ei nyt ole ihan helppo tapaus. Välillä minua toki ärsyttää ja uuvuttaa se, miten paljon autismikirjon tarpeeni vievät aikaa ja voimia. Mutta harvoin enää harmittelen sitä, miksi tämä vauva syntyi tällaisena. Sisäinen pikku autistini on juuri sellainen kuin haluan. Usein mietin, että onhan minulla myös aika paljon erityisiä taitoja juuri tästä pienokaisesta huolehtimiseen.
Teksti Reetta Tourunen
Kolumni on julkaistu Autismi-lehdessä 2/2022.