Taipuu, taipuu vaan ei katkea
”Miten te jaksatte?” on erityislasten vanhemmille usein esitetty kysymys. Jotkut se saa kirkumaan ainakin sisäisesti, toiset taas esittävät vastakysymyksen: ”Onko meillä vaihtoehtoja?”.
Jaksaminen on hyvin subjektiivista ja siihen vaikuttavat monet asiat aina arjen sujumisesta perheen olosuhteisiin ja tukiverkostoihin. Se, mikä verottaa yhden vanhemman jaksamista rankasti, ei välttämättä rasita toista lainkaan. Olen hämmästyneenä seurannut kolmi- ja nelilapsisten erityislapsiperheiden vanhempia, jotka jongleeraavat haastavan arkensa kanssa ja onnistuvat pääsääntöisesti pitämään kaikki pallot ilmassa! Miten ihmeessä he tekevät sen, kun itse olin kuukahtaa yhden erityisen kanssa?
Varmasti lähes kaikki erityislasten vanhemmat ajautuvat ajoittain jaksamisensa äärirajoille. Pitkittynyt äärimmäinen rasitus voi aiheuttaa äärimmäisiä seurauksia – omassakin tuttavapiirissäni on esiintynyt avioeroja, päihteiden väärinkäyttöä, taloudellisia vaikeuksia ja jopa itsemurhayrityksiä. Kun raskaaseen elämäntilanteeseen ei ole näkyvissä helpotusta, yliväsynyt vanhempi voi ajautua tekemään elämään kauaskantoisesti vaikuttavia ratkaisuja.
Miksi toiset vanhemmat tuntuvat jaksavan rasitusta ja vastoinkäymisiä lähes loputtomasti ja toiset näyttävät uupuvan paljon vähemmästä? Löysin jonkinlaisen selityksen sattumalta lukiessani Helsingin Sanomista (18.11.2015) artikkelia resilienssistä − ominaisuudesta, joka antaa poikkeuksellista kestävyyttä elämän rankimmissa kriiseissä. Psykologien mukaan resilientit ihmiset taipuvat vaikeiden asioiden edessä, mutta eivät kuitenkaan katkea. Heitä on verrattu oksaan, joka taipuu paineen alla, muttei napsahda poikki vaan ponnahtaa takaisin pystyyn. Resilientillä ihmisellä on luonnostaan parempi kyky kohdata vaikeudet ja palautua tavallista paremmin rankoistakin vastoinkäymisistä.
Tämä palautumiskyky on osittain geneettinen. Psykologi ja traumapsykoterapeutti Soili Poijulan mukaan lannistumattoman ihmisen aivojen palkitsemisjärjestelmä on herkistynyt reagoimaan myönteisiin ärsykkeisiin. Siksi heille on luontaista suosia myönteisiä ajatuksia silloinkin, kun mieli on rankkojen kokemusten keskellä synkkä. He eivät uppoa syvälle suruun vaan myönteiset tunteet tuovat toiveikkuutta. Geenit eivät kuitenkaan selitä kaikkea, vaan resilienssi on synnynnäisten ominaisuuksien, opittujen taitojen ja ympäröivien olosuhteiden summa. Ja vaikka lannistumattomuus on toisille luontaisempaa, taitoa voi myös kehittää, esimerkiksi kiitollisuuspäiväkirjan avulla. ”Kun tunnistaa, mistä saa voimaa, se auttaa vaikealla hetkellä”, Poijula sanoo.
Voimaa voi saada hyvin yksinkertaisistakin asioista. Muistan edelleen elävästi, miten uskaltauduin vuosien tauon jälkeen jumppatunneille. Poikani haastavan murrosiän aikaan irrottautuminen kotoa tuntui vaikealta, mutta kannatti. Miten ihanalta se reilun tunnin vapaus tuntuikaan! Suurin hyöty tuli siitä, että nopeatempoisen jumpan aikana ei voinut miettiä kotiasioita, koska silloin sotkeutui jalkoihinsa. Niiden tuntien jälkeen jaksoin taas paremmin kotiarkea. Soisin, että jokainen erityislapsen vanhempi löytäisi oman voimanlähteensä ja puolisot muistaisivat antaa toisilleen edes sen tunnin omaa aikaa silloin tällöin.
Tieto geneettisestä resilienssistä lohduttaa, koska se tarkoittaa, että jaksaminen ei ole kiinni pelkästään asenteesta tai venymisestä. Meidän ei siis tarvitse potea syyllisyyttä, jos emme ole poikkeuksellisen joustavia ja lannistumattomia superihmisiä, mutta jos meitä onnistaa, olemme geneettisesti tavallista sitkeämpiä tosielämän pajunoksia.
Kirjoittaja: Riitta Nykänen, autistisen nuoren miehen äiti, yhdistysaktiivi ja vertaisosaaja
Kirjoitus ilmestyi Autismi-lehden numerossa 2/2016 kolumnissa Kirjon kirvoittamaa