Numero 2/2025 Kolumni

Tavallisuuden väsyttämä

Tavaroita järjestellessäni käteen osui päiväkirjani siltä ajalta, kun olin juuri saanut autismikirjon diagnoosin. Siitä on kohta kymmenen vuotta. Kirjoituksessa pohdin työelämän haasteita ja totesin, että olen todella väsynyt tavallisuuteen. Koin uuvuttavana kaiken ympärilläni olevan neurotyypillisen puheen ja toiminnan sekä sen, että minulla oli painetta sulautua joukkoon.

Tuolloin vuosia sitten jaksoin vielä pyristellä mukana työelämän pyörteissä, mutta nyt uupumukseni on kasvanut siihen mittaan, että olen kotona päätoimisena kuntoutujana. Maskaamisen jaloa taitoa kai riitti tähän puoleenväliin työelämää. Nyt opettelen olemaan oma itseni ja järjestelemään arkea niin, että maskin riekaleita ei tarvitsisi asetella naamalle.

Saadessani autismikirjon diagnoosin papereihini ajattelin, että kenties se pelastaisi loppupätkän työurastani, kun voisin tarvittaessa pyytää mukautuksia. Eivät ne olisi kovin ihmeellisiä olleet, pieniä helpotuksia aistiasioihin ja sosiaalisen kuormituksen keventämiseen. Haaveilin siitä, että keski-ikäisenä voisin vielä oppia olemaan työpaikallakin enemmän minä ja siten jaksaa jatkaa taivallusta kohti vanhuuseläkettä.

Kohdallani mukautuksista ei kuitenkaan päästy keskustelemaan, vaan autismikaapista ulos tuleminen heitti minut melkoiseen myllyyn esihenkilöiden, henkilöstöosaston ja työkaverienkin kanssa. Nyt takana on muutoinkin ponnisteluja vaatineen uran lisäksi kasa hyvin ikäviä kokemuksia työelämän varjopuolesta. Olen joutunut istumaan kymmeniä tunteja neuvotteluissa kuulemassa, miten vaikea ihminen olen ja miten sopimaton olen koko alalle ihan vaan diagnoosini vuoksi. Tiedän, etteivät nuo väitteet ole totta, mutta kokemani kohtelu on saanut tuntosarveni kasvamaan ja piikkikuoreni reagoimaan herkästi sosiaalisiin riskitilanteisiin.

Olen joutunut istumaan kymmeniä tunteja neuvotteluissa kuulemassa, miten vaikea ihminen olen ja miten sopimaton olen koko alalle ihan vaan diagnoosini vuoksi.

Työelämän syrjintäkokemukset söivät siis kenties lopunkin työkykyni, ellei supertehokkaita taikakeinoja terapiassa vielä löydy haavojen paikkaamiseen. Huonoa omaatuntoa näin väliaikaisena eläkeläisenä kotona olemisesta en koe. Tunnen tehneeni parhaani, koska missään vaiheessa työkykyprässiä en menettänyt edes malttiani (eli melttarit tulivat vasta kotona).

Laittoman irtisanomisen vieminen oikeuteen ja siellä ennakkopäätöksenä oleminen oli kenties viimeinen taisteluni muidenkin työelämässä asiallista kohtaamista ja jopa ymmärrystä tarvitsevien puolesta. Hovioikeudessa työkykyprosessini palikat saatiin viimein aseteltua paikoilleen ja työnantaja joutui maksamaan jopa korvauksia perusteettomasta vallankäytöstään.

Oikeudenkäyntiä työkykyasioissa en silti voi suositella kenellekään. Se oli yksi raskas kokemus lisää ja työnantajan näkemystä minusta se tuskin muutti ainakaan suotuisammaksi. Oikeuden päätös ja oman juristini asiassa pysyvät ja lempeät puheet toki ovat kantaneet minua tähän päivään.

Nyt haaveilen siitä, että jaksamiseni hieman vahvistuisi ja voisin vielä olla ihan omana itsenäni mukana edes jossakin työn kaltaisessa toiminnassa. Kaiken jälkeen olisi kovasti tilausta sille kokemukselle, että olen hyväksytty osa porukkaa ja osaamistani arvostetaan. Hienoa olisi myös, jos jopa autismikirjoni voitaisiin nähdä ihan tavallisena osana minua.

Autismi-lehden kolumnisti Reetta Tourunen on nelikymppinen autismikirjolainen, vertaisryhmän vetäjä ja autismikirjon asioiden parissa puuhailija.

Kuva Sini Rantanen