Terveisiä mutkikkailta teiltä
Hauskaa, että tämän lehden teemana on ”elämän mutkat” juuri, kun minä olen puolisoni ja koiran kanssa ajelemassa täällä pitkin Eurooppaa. Aikaa meillä on kolmisen kuukautta, joten retkeilyautomme ennättää kuljettaa meitä pienten kylien ja vuoristoreittien kautta. Nyt olemme Saksan Hamelnissa, jonka joku ehkä muistaa Grimmin veljesten hurjan Pillipiipari-sadun näyttämönä.
Oikeastaan sillä ei ole niin väliä, missä olemme. Matkan tavoitteena ja kohteena on tämä oma elämämme, mukana kulkevan kokoiseksi kutistettuna versiona. Moni on kertonut olevansa suorastaan kateellinen reissustamme, mutta onko tämä retkiselämä nyt sitten tällaiselle autistille (ja toiselle muutoin vähän raihnaiselle) auvoista? Kotona jo sanoin sille toiselle, että tiedät nyt sitten, millaisen kanssa olet lähdössä. Mutta lähti hän silti.
Autoillessa elämä pyörii perusasioiden ympärillä. Päivät kuluvat vettä, polttoainetta, kaasua, seuraavaa reittiä ja lähintä itsepalvelupesulaa metsästäessä. Ajatusta ei juuri ennätä suoda elämän tarkoituksen tai omien vajaavaisuuksien murehtimiseen. Toisaalta harmittaa, että kotona voisin kiehauttaa teevettä tuosta vain ja täällä joudun pyytämään tuon pahuksen kaasuhellan kesyttämiseen näppäräsormisemmalta apua. Lopulta en osaa päättää, onko elämäni leppoisampaa täällä tien päällä vai tutussa kerrostalokodissa. Mutkikasta arki autismikirjolla on joka tapauksessa.
Eilen olimme toisessa Grimmin satukohteessa, Buxtehudessa, johon sijoittuva Jänis ja siili on yllättävän mukava satu. Tuumailin, että saduista olisi saanut reissullemme teemankin, kun niitä tulee niin usein täällä vastaan. Kuski kommentoi, että siinä tapauksessa meidän olisi kyllä ollut pakko pysähtyä Tanskan Odensessa moikkaamassa H. C. Andersenia. Hermostuin saman tien tuosta pakosta! Eihän meidän reissulla voi olla mitään pakkoja, vaikka olisi teemakin! Taisi minulta siinä pakollinen pikku luentokin päästä pakottomuuden tärkeydestä, ennen kuin asiassa päästiin eteenpäin.
Matkalle lähtiessä sovittiin, että minun ei ole pakko mennä täällä ujostelemaan kauppaan tai osallistua auton huoltotoimiin. Tiesin, että ne ovat minulle rutiinien sotkeutuessa hankalia, mahdottomiakin puuhia. Kotona pakollisia asioita on enemmän ja pohdin yhä useammin, mihin kaikkeen minun on vammaisuudestani huolimatta vielä pystyttävä.
Oli hyvä lähteä jumittamaan vaihteeksi vaikka pieneen vuonokylään (tiet tosiaankin menivät poikki lumen vuoksi Geirangerissa) tai saksalaiseen satukaupunkiin. Lopputuloksena ei tarvitse olla albumillista upeita vanlife-kuvia tai suuria oivalluksia elämäni seuraavista suuntaviivoista. Tai edes autistin selviytymistarinaa. Eiköhän tämä mutkittelu uusissa paikoissa tuo kuitenkin tuttuun arkeen tuliaisenaan hieman uusia näköaloja.
Teksti Reetta Tourunen
Artikkeli julkaistu Autismi-lehdessä 4/2023