Numero 3/2024 Henkilötarinat

Toistuva masennus vai autistinen burnout?

Viimeisin kerta, kun ajattelin olevani taas masentunut, oli minulle musertava kokemus. Aloin itkemään työharjoitteluni viimeisinä viikkoina ja oli pakko todeta ääneen, että en jaksa. Olin valtavan pettynyt itseeni, miksi taas kävi näin?

Olin ollut elämäni aikana toistuvasti masentunut. Olin kuitenkin hakenut ja saanut apua. Olin käynyt läpi kolmen vuoden psykoterapian ja voinut niin hyvin, että olin saanut lopetettua mielialalääkkeet, joita olin sitä ennen syönyt useita vuosia. Ajattelin, että olin selättänyt masennuksen kokonaan. Siksi pettymys oli valtava. Muistan hokeneeni mielessäni: ”Nyt mä oon yrittänyt tarpeeksi, en enää jaksa”. Sillä yrittämiseltä ja pinnistelyltä kaikki minulle oli tuntunut – niin opiskelu, työt kuin välillä ihmissuhteetkin. Monet ajattelevat, että ne on sellaisia normaaleja elämään kuuluvia ylä- ja alamäkiä.

Hukassa

Ensimmäistä kertaa muistan olleeni masentunut ja ihan hukassa jo yläasteella. En ymmärtänyt sosiaalisia kiemuroita, jotka yhtäkkiä muuttuivat joksikin muuksi kuin ala-asteella. Kenen kaveri sai olla, kuka on cool ja kuka ei – ja kuka sen kaiken oikein päättää? Opiskelu tuntui vaikeammalta, joten aloin vetämään “koviksen” roolia ja esitin, että koulunkäynti ei kiinnosta. Se oli helpompaa kuin yrittää tosissaan ja pelätä epäonnistuvansa.

Ammattikouluun siirtyessä työtahti kiihtyi enkä voinut enää vetää kovis-rooliani. Työskentelytavat muuttuivat taas erilaisiksi. Oli erilaisia kursseja päällekkäin. Mukaan tulivat myös työharjoittelut, jotka tuntuivat painajaisilta. En tiennyt, mitä minulta odotetaan. Tuntui, että kaikki muut tiesivät ja soljuivat eteenpäin virran mukana, kun minä taas törmäsin jokaiseen vastaan tulevaan esteeseen. Kun toin esiin sitä, että en meinaa jaksaa, ei empatiaa herunut, joten pinnistin ja sain suoritettua koulun loppuun.

Samalla piti pyörittää omaa elämää, koittaa pärjätä kaveri- ja parisuhteissa. Hieman huonolla menestyksellä niissäkin. Joistain parisuhteista jäivät isot haavat, jotka jäivät hoitamatta. Siirryin uusiin suhteisiin, koska jonkun kanssahan piti olla. En myöskään pitkään ymmärtänyt, kuinka väärin minua oikein kohdeltiin. Ajattelin, että elämä on kaikilla sellaista, yhtä vaikeaa kuin minulla.

Työelämän koukerot

Opintojen jälkeen suuntasin työelämään. Taas oli edessä uusi ja vieras maailma sekä uudet kirjoittamattomat säännöt, joita en ole oikeastaan tähänkään päivään mennessä oppinut. Suuntauduin asiakaspalveluun, joka osoittautui huonoksi valinnaksi. Vaikka asiakaspalvelijan rooli oli yksi helpoimmista, joita olen elämäni aikana vetänyt, oli se silti kuormittavaa. Kun se sama rooli ei toiminutkaan takahuoneessa työkavereiden kanssa, olin taas hukassa.

Ei ollut ihan tavallista, että niin pian psykoterapian jälkeen olisi yhtä huonossa kunnossa eikä lääkkeet auttaneet.

Elämässäni on ollut kaksi isompaa romahdusta. Ensimmäisessä työpaikassani kuormitus alkoi kasaantua niin suureksi, että piti keksiä uusi suunnitelma. Muutin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Oli valtavan iso muutos muuttaa vieraalle paikkakunnalle, parisuhteeni meni huonosti ja kaikki tapahtui sellaisella vauhdilla, että en ollut ehtinyt toipua tuosta työpaikan kuormituksesta. Tuolloin hain ensimmäistä kertaa terveydenhuollosta apua ja minulla todettiin masennus ja alkoivat lääkekokeilut. Lääkkeistä oli vaikea löytää sopivaa.

Olin masentunut ja ahdistunut. Olin niin uupunut kaikesta, että en kunnolla muista tuosta ajasta mitään. Koska masennus oli vaikea ja tuntui että en pärjää yksin, siirsin opiskeluni takaisin kotipaikkakunnalleni. Sain samalla taas pienen tauon kaikesta suorittamisesta.

Pinnistelyä ja puskemista

Koulupaikka kuitenkin odotti ja pinnistelin taas yhden koulun läpi. Päädyin viimeisimpään työpaikkaani. Huomasin taas väsyväni. Onnekseni töihin tuli luontevasti tauko, kun aloin odottamaan esikoistani. Kotona minun oli hyvä olla, vaikka pikkulapsiarki olikin raskasta. Hoidin myös itseäni psykoterapiassa. Kun olin saanut levättyä ja mielikin oli kunnossa, ajattelin että on aika palata töihin.

Sitten sairastuin töissäni fyysisesti. Jouduin irtisanoutumaan. Oli kamalaa nähdä, kuinka voimakas kehoni ei enää yhtäkkiä ollutkaan voimakas. Jouduin taas keksimään uuden suunnan. Opiskelin hetken uutta alaa, mutta sairauteni vuoksi opinnot jäivät kesken. Seuraavaksi löysin työvoimakoulutuksen ja hain opiskelemaan lisätutkinnon osaa aiempaan tutkintooni. En halunnut myöntää sairastuneeni, joten jatkoin liian vähillä voimavaroilla jälleen kerran eteenpäin ja ainekset viimeisimpään romahdukseen oli valmiina.

Autismidiagnoosi

Olin tehnyt valtavan paljon töitä itseni suhteen. En kuitenkaan tiennyt olevani autisti. Viimeisimmän romahdukseni jälkeen terveydenhuollossa minut lopulta kohdattiin. Ei ollut ihan tavallista, että niin pian psykoterapian jälkeen olisi yhtä huonossa kunnossa eikä lääkkeet auttaneet. Hieman ennen kuin hakeuduin hoitoon, lapseni oli saanut oman autismidiagnoosinsa ja eräs hoitaja kysyi, että onko asiaa ikinä tutkittu minun kohdallani. Ei ollut.

Ymmärsin, että masennuskauteni ovatkin olleet autistisia burnouteja

Niinpä aloimme kartoittaa autismiani. Ymmärsin, että masennuskauteni ovatkin olleet autistisia burnouteja. Vaikka psykoterapiassa opin asettamaan rajoja ja jaksoin paremmin, en kuitenkaan saanut eväitä siihen, miten pärjätä työmaailmassa, miten jaksaa opiskelun tai työn lisäksi muuta elämää siinä rinnalla. Miten pärjätä autistina neurotyypillisten maailmassa.

Huomasin selkeitä kaavoja ja triggereitä, jotka minun kohdallani johtivat autistiseen burnoutiin: sosiaaliset kiemurat, ulkopuolisuuden tunne, kaiken yhteen sovittaminen, isot elämänmuutokset kuten muutto, ihmissuhteet ja maskaaminen. Varmasti olen ollut myös masentunut, koska en ole tiennyt, mistä kaikki johtuu. Diagnoosin saatuani masennus on helpottanut, koska nyt tiedän, kuka olen. Jatkossa toivottavasti onnistun paremmin välttämään kuormitustekijöitä, mutta sitä en tiedä, voinko autistina ikinä välttyä burnouteilta.

Teksti ja kuva Anna Korhonen

Kirjoittaja Anna Korhonen on Autismiliiton kokemusasiantuntija ja vertaisosaaja. Hän tekee myös vaikuttamistyötä Instagramissa nimimerkillä @annakirjolla.

Artikkeli on ilmestynyt Autismi-lehdessä 3/2024.