Tosiystävä on lottovoitto
Autistina minun on vaikea ystävystyä. Lapsena se vielä onnistui, omaksuin lasten sosiaaliset säännöt helposti. Pistin merkille aina, kun jotain sanomistani ei otettu hyvin vastaan, ja yritin siitä lähtien sitten muistaa, että niin ei saa sanoa. Ei saa korjata toisten kielioppivirheitä, ei saa olla liian aikuismainen ja kaikkitietävä.
Teininä sosiaalinen dynamiikka ikätovereiden kesken muuttui hyvin yhtäkkisesti, ja silloin minä putosin kärryiltä. Minä otin etäisyyttä muista ja aloin eristäytyä.
Tosiystävä
Kenelle tahansa edes yhden Tosiystävän löytäminen on lottovoitto, ja autisteille ehkä vieläkin harvinaisempaa. Sellaisen ystävän minä silti löysin. Sellaisen, jolle voi puhua ihan mistä vaan, sellaisen, joka ei ihmettele käytöstäni eikä suutu päähänpistoistani, sellainen, johon voin luottaa sataprosenttisesti, ja jonka kanssa minulla on paljon yhteistä, mutta myös paljon eroavaisuuksia. Minä olin hänen elämässään kaivattu kallio, ja hän oli minun elämässäni virkistävä tuulenvire.
Olen kiitollinen siitä, että sain pitää sellaisen ystävän viidentoista vuoden ajan. Yhteytemme oli niin vahva, että meidät pystyi erottamaan vain se yksi, lopullinen, väistämätön asia: kuolema. Uskon, että tapaamme kuitenkin vielä jossain, jollain tavalla.
Kavereiden pitäminen
Häntä lukuun ottamatta ystävien ja kavereiden pitäminen, ei löytäminen niinkään, on ollut kaikista vaikeinta. Minulla ei ole voimia pitää elämässäni kovin monta ihmistä kerralla. Jos ihminen on poissa silmistäni, hän on hyvin pitkälti myös poissa mielestäni. En aina muista edes perheeni olemassaoloa, miten voisin muistaa pitää yhteyttä muihinkaan ihmisiin?
Jotkut jättäytyivät itse pois elämästäni, koska luultavasti ottivat hiljaisuuteni merkkinä siitä, etten oikeastaan kaipaa heitä. Toiset jätin pois tarkoituksella, ehkä julmallakin tavalla. Kevyt rupattelukin jo vie voimia, saatikka aito, syvä keskustelu. Minun on pakko säännöstellä sitä, kuinka paljon ja kuinka moneen ihmiseen voin hyvin rajallisia voimiani käyttää.
Ystävyys kanssani
Ymmärrän kyllä, ettei monella riitä kärsivällisyys ystävystyä minun kaltaisteni ihmisten kanssa. En odotakaan, että jokaisella olisi sellaista ymmärrystä ja motivaatiota juuri minun kohdallani. Tiedän, että juuri oikeanlaiset, minulle sopivat ihmiset osaavat arvostaa minun hyviä puoliani – rehellisyyttä, luotettavuutta, ja sitä, että minun kanssani ei koskaan tarvitse pelata niitä monimutkaisia valtapelejä, joista joidenkin ihmisten kaverisuhteet tuntuvat olevan koostettu.
Minun kanssani ei tarvitse esittää, ei olla cool, eikä humalassa. Minulle voi puhua vaikeistakin asioista ilman pelkoa siitä, että kavahdan ja katoan, tai kerron kaiken eteenpäin, tai että käytän tietojani jotenkin hyväkseni. Minun luonnollinen tapani kommunikoida saattaa silti olla joillekin vaikeaa ja kuormittavaa, enkä kuvittele, ettei se voisi olla joillekin myös vastenmielistä.
Maskaaminen
Olen opetellut käyttäytymään parhaani mukaan neurotyypillisten odottamalla tavalla kevyissä sosiaalisissa tilanteissa. Minulla on tuttavia, joiden kanssa pystyn rupattelemaan niin, että toivon mukaan kenellekään ei tule kiusallinen olo. En avaudu heille liikaa, en viestittele heille liian usein, pidän aiheet kevyinä ja yleensä humoristisina.
Jos minulla on huono päivä, sellainen, jolloin en jaksa maskata, en mieluiten puhu ollenkaan, ettei suustani pääse sammakoita. Olen sulautunut neurotyypillisten sosiaaliseen maailmaan jo niin vahvasti, etten enää ehkä itsekään osaa olla selkeästi autistisessa ystävyyssuhteessa toisen autistin kanssa. Maskini on niin tiukassa, että minun on vaikea olla täysin oma itseni enää kenenkään seurassa, edes sellaisten, joihin luotan täysin. Pelkään, ettei kukaan pitäisi minusta, jos lopettaisin maskaamisen.
Tasapainoilua
Ongelmani onkin pääasiassa ehkä se, että olen paljon sosiaalisempi kuin aiemmin luulinkaan. Haluan olla ihmisten kanssa ja luoda yhteyksiä, mutta minulla ei ole voimia olla muiden läheisyydessä niin paljon kuin haluaisin. Ei voimia tutustua, ystävystyä. Ystävystyminen on aina suuri riski, on pelottavaa päästää joku lähelle – entä jos toinen ei olekaan luottamuksen arvoinen?
Koen, että ADHD-puoli minussa on sosiaalinen ja kaipaa seikkailua, uusia ihmisiä, matkustelua, jännittävää sisältöä elämään. Kun taas autistipuoli minussa haluaa olla yksin kotona, muuttaa kauas metsään, lukea kirjoja hiljaisuudessa, ja eristäytyä ihmiskunnasta kokonaan. Tasapainoilu näiden kahden välillä on ollut suuri haaste, ja tulee varmaankin aina olemaan.
Teksti ja kuva Essi Palojärvi
Artikkeli on julkaistu Autismi-lehdessä 4/2021.