Tutkimus: Houkuttelu katsekontaktiin lisää autististen lasten oma-aloitteista katsekontaktin käyttöä

Katsekontaktia käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa on esitetty kaksi mielenkiintoista näkemystä katsekontaktin vaikeuksien taustalla. Yhtenä ajatuksena on ollut, että autismin kirjon henkilöt välttävät
katsekontaktia, koska se herättää heissä epämiellyttävän tuntuisen autonomisen hermoston virittyneisyyden. Toinen ajatus on ollut, että katsekontaktia ei erityisesti vältetä, vaan se ei kiinnitä autismin kirjon henkilön huomiota affektiivisesti motivoivana asiana. Nämä selitysmallit eivät välttämättä ole toisiaan poissulkevia, vaan voivat olla esillä yhtä aikaa tai vaihtoehtoisina eri kehityksen vaiheissa eri autismin kirjon henkilöillä.

Onko katsekontaktin käyttäminen sitten todella niin merkittävää? Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa voi saada viestinsä välitettyä aivan hyvin ilman katsekontaktiakin. On kuitenkin oletettavaa, että jos lapsi välttää katsekontaktia tai ei ole kiinnostunut suuntautumaan toisen henkilön kasvoja kohden, jää hänellä huomiotta paljon sosiaalisen kanssakäymisen kannalta merkittävää tietoa eivätkä toiset henkilöt suuntaa lapselle niin paljon sosiaalisia aloitteita. Voi olla, että tämän vuoksi lapsi jää sosiaalisen kehityksensä kannalta tärkeää kokemusta vaille

Toisen henkilön kasvoilta havaitaan paljon sosiaalisesti merkittävää tietoa, muun muassa katseen suunta ja kasvojen ilme, jotka auttavat viestin tulkinnassa. Kielen oppimisen kannalta on tärkeää huomioida, mihin toinen henkilö katsoo. Lapsen on esimerkiksi tärkeä huomata, että vanhempi katsoo lamppuun sanoessaan lampun nimen. Puheen ymmärtämistä tukee myös niin kutsuttu visuaalinen puhe eli huulilta lukeminen. Katsekontakti on myös keskeistä tunnepitoisen yhteyden kokemuksessa. Näin pienen lapsen kasvoihin suuntaamisen ja katsekontaktiin houkuttelulla voi olla iso merkitys lapsen sosiaalisessa ja kielellisessä kehittymisessä.

Tutkimuksen tavoitteet

Autismi ja Katse-tutkimuksessa halusimme selvittää, voidaanko autistista lasta systemaattisesti katsekontaktiin houkuttelemalla parantaa lapsen katsekontaktin käyttöä ja laajemmin sosiaalista kehittymistä. Lisäksi halusimme tietää, onko katseen käytön lisääntymisellä yhteyttä autismin kirjon henkilöillä ilmeneviin poikkeaviin kehon ja keskushermoston psykofysiologisiin reaktioihin toisen henkilön suoraan katseeseen. Suunnittelimme muuta kuntoutusta täydentävän kuntoutuskokeilun, jossa pienen autistisen lapsen vanhempia ohjataan houkuttelemaan lastansa vapaaehtoiseen katsekontaktiin.

Halusimme suunnata kuntoutuskokeilun erityisesti vanhemmille, koska autististen lasten varhaiskuntoutuksessa on jo pitkään puhuttu vanhempien osallistumisen tärkeydestä ja kuntoutuksen sisällyttämisestä arjen toimintoihin. Perheille on kuitenkin ollut tarjottavissa suhteellisen vähän tutkimustietoon pohjautuvia konkreettisia toimintatapoja lastensa varhaiskehityksen tukemiseksi.

Nykyisin autististen lasten varhaiskuntoutuksessa yhdistetään kehityksellisiä ja vuorovaikutuksellisia suuntauksia käyttäytymisterapeuttisiin suuntauksiin. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että suoran palkkioiden tuella opettamisen lisäksi lasta houkutellaan luonnolliseen vuorovaikutukseen lasta itseään motivoivien asioiden avulla. Kuntoutuskokeilussa kehitettiin vanhempien toteuttamat kuntoutusharjoitukset vastaamaan nykyistä uusinta kuntoutustutkimusta.

Pyydä katseella -harjoitteet

Tutkimukseen osallistuvia vanhempia pyydettiin 4 kuukauden ajan tekemään lapsensa kanssa päivittäin erilaisia katsekontaktiin houkuttelevia harjoituksia. Keskeistä oli, ettei lasta vaadittu katsekontaktiin esimerkiksi pyytämällä silmiin katsomista, vaan lasta houkuteltiin ottamaan oma-aloitteisesti katsekontakti lapselle mieluisissa tilanteissa. Autistiselle lapselle helpoimpia tilanteita katseen käyttämiseen on mieluisan asian pyytämistilanne.

Ensimmäisessä harjoitteessa vanhempia ohjattiin pitämään korostuneesti lapselle mieluisaa asiaa etäällä kasvoistaan. Kun lapsi kiinnitti katseensa mieluisaan asiaan, kuten keksiin vanhemman kädessä, vanhempaa pyydettiin ohjaamaan keksi lähelle omia silmiä ja vasta katsekontaktin saatuaan antamaan lapselle keksin. Näin lapsi oppi vähitellen pyytämään katseella haluamaansa, vaihtaen katsetta haluamansa asian ja vanhemman katseen välillä (kuva 1).

Toisena harjoitteena vanhempia pyydettiin miettimään joku lapselle mieluisa fyysinen yhteisleikki, yleisimmin tämä oli kutittelu- tai hyppyyttämisleikki. Siinä pyrittiin ohjaamaan lasta pyytämään
katseella lisää mieluisaa yhteistä peuhaamistoimintaa keskeyttämällä toiminta, katsomalla lasta silmiin ja odottamalla katsekontaktia. Leikkiä jatkettiin heti kun lapsi vastasi katseeseen. Kolmantena harjoitteena oli lapsen toiminnan jäljittelyleikki, jonka on tutkimuksissa näytetty lisäävään spontaania katseenkäyttöä autistisilla lapsilla. Tässä harjoitteessa vanhempaa ohjattiin jäljittelemään jotain lapsen kyseisellä hetkellä tekemää toimintoa ja välillä odottamaan katsekontaktia jäljittelyn jatkamiseksi.

Herkut ja yhteisleikit motivoivat

Yleisesti vanhemmat kokivat harjoitteet helposti arkeen sovitettavaksi. Erityisesti herkun ja fyysisen yhteisleikin pyytäminen motivoi lapsia hyvin.  Jäljittelyharjoitteen osalta oli lasten välillä eniten vaihtelua. Toiset lapsista innostuivat tästä harjoitteesta eniten, kun taas toisilla lapsilla tämä ei toiminut toivotusti.

Vanhemmat keksivät myös runsaasti omaan perheeseen sopivia sovellutuksia harjoitteista. Joissain perheissä myös sisarukset tekivät harjoitteita autistisen pikkusisaruksensa kanssa. Osassa perheistä koettiin raskaaksi harjoitteista tehtävä kirjanpito tutkimusta varten ja lyhyen seurantajakson osumisen perheelle raskaaseen elämäntilanteeseen.

Kuntoutuskokeiluun osallistui 10 perhettä, jolla oli äskettäin diagnosoitu autistinen 2,5-5-vuotias lapsi. Suurimmalla osalla lapsista myös kokonaiskehitys oli siinä määrin viivästynyttä, että se vastasi kehitysvammaisen lapsen tasoa. Kuntoutuksen vertailuryhmään osallistui 10 sukupuoleltaan, iältään ja kehitysiältään samankaltaista lasta, jotka osallistuvat tavanomaiseen autismin varhaiskuntoutukseen. Vanhempien tekemien kuntoutusharjoitteiden tuloksellisuutta mitattiin monimenetelmällisesti. Lasten katseen käyttöä havainnoitiin ennen ja jälkeen kuntoutuskokeilun tutkimustiloissa ja kotona vanhempien kanssa sekä päiväkodissa toisten lasten kanssa. Autistista käyttäytymistä havainnoitiin lisäksi tutkijan kanssa jäljittelyleikkitilanteessa sekä autismin diagnostisen ADOS-2-havainnointimenetelmän avulla.

Kuntoutuskokeilun tulosten analysointi on vielä osin kesken. Alustavat tulokset ovat kuitenkin näyttäneet, että autististen lasten houkuttelu katsekontaktin käyttöön lisäsi lasten oma-aloitteista katsekontaktin käyttöä. Lisäksi muu viestintä katsekontaktin ottamisen yhteydessä lisääntyi eli lapsi ei vain katsonut vanhempaa pyytäessään vaan käytti myös eleitä ja ääntelyä. Kuntoutuskokeilun vertailuryhmässä, joka sai tavanomaista intensiivistä autismin varhaiskuntoutusta, katsekontaktin ottaminen parantui myös seurannan aikana, mutta tämä lisääntyminen ei ollut niin merkittävää kuin kuntoutuskokeiluryhmässä.
Lyhyellä 4 kuukauden seuranta-ajalla kuntoutuksella ei näyttänyt olevan yhteyttä autistisen käyttäytymisen vähenemiseen.

Reagointi suoraan katseeseen

Autismi ja Katse-tutkimuksessa tutkittiin myös autististen lasten kehollisia ja keskushermostollisia psykofysiologisia reaktioita toisen henkilön suoraan katseeseen. Tässä laboratoriotutkimuksessa mitattiin aivosähkökäyrää, sydämensykettä, pupillin laajentumista ja silmänliikkeitä samalla, kun lapset katselivat kuvia ja videoita kasvoista (kuva 2). Kasvoilla henkilön katse oli joko suunnattu suoraan lasta kohden tai katse oli suunnattu sivulle tai alaspäin pois lapsesta.

Tähän osuuteen osallistui autististen lasten lisäksi heidän kanssaan samanikäisiä tavanomaisesti kehittyneitä lapsia ja lapsia, joilla oli samanasteinen kehitysviive kuin autistisilla lapsilla, mutta ei merkittävää autistista käyttäytymistä. Näiden vertailuryhmän lasten avulla saatiin tärkeää tietoa katsekontaktille spesifeistä psykofysiologisista reaktioista tavanomaisessa kehityksessä ja kehityksessä, jossa kokonaiskehitys on viivästynyt, mutta ei esiinny autismia. Autististen lasten psykofysiologisten
reaktioiden muutoksia käytettiin lisäksi apuna kuntoutuksen tuloksellisuuden arvioinnissa.

Laboratorio-osuuden tutkimustulokset osoittavat, että kun autistiset lapset näkivät toisen henkilön katsovan heitä kohti, sydämen sykkeestä mitattu tarkkaavuusvaste ei voimistunut samoin kuten tavanomaisesti kehittyneiden ja kehitysviiveisten lasten ryhmissä. Tämä tulos tuli esille, vaikka autististen lasten huomio suunnattiin silmien alueelle ja näin varmistettiin, että he huomioivat katsekontaktin. Aivosähkökäyrää mittaamalla saatiin myös selville, ettei autistisille lapsille katsekontakti toisen henkilön kanssa saa aikaan lähestymiseen liittyvää aivoaktivaatiota, kuten tavanomaisesti kehittyneillä lapsilla. Suoran katseen näkeminen sai heillä aikaan jopa välttämiseen liittyvää aivoaktivaatiota. Kuntoutuskokeiluryhmässä saatiin alustavaa näyttöä katsekontaktiin liittyvien tarkkaavuusreaktioiden kehittymisestä tavanomaisten reaktioiden suuntaan, mutta nämä tulokset ovat vielä alustavia.

Reippaat tutkittavat

Autististen pienten lasten tutkiminen laboratorio-olosuhteissa, jossa lapsen on siedettävä tarraelektrodien kiinnittäminen iholle ja märän elektrodiverkon laittaminen päähän, ei ole helppoa. Lasten ohjaamiseen ja myönteiseen tukemiseen vaativan mittaustilanteen aikana kiinnitettiin erityistä huomiota ja käytettiin yleisiä autismikuntoutuksessa käytettäviä menetelmiä. Tutkimusryhmämme vanhempien ohella sai usein yllättyä, miten lapset oikein tuettuina ja ohjattuina pystyivät sietämään tutkimustilanteen hyvin ja voimaantumaan itsensä ylittämisestä. Suuri kiitos tästä kuuluu pienten autististen lasten vanhemmille, joilla on uskomaton kyky ohjata lastaan ennakkoluulottomasti. Vanhempien sitoutuminen kuntoutuskokeiluun ja uusien ideoiden jakaminen kansamme on myös ollut tutkimustyötämme inspiroivaa.

Autismi ja Katse -tutkimukseen osallistuneita perheitä on pyydetty osallistumaan myös pidemmän aikavälin seurantatutkimukseen, kun tutkimuksen alusta on kulunut noin 2 vuotta. Tämän osuuden seurantakäynnit ovat vielä kesken.

Vaikka vanhemmille suunnatun katsekontaktia tukevan kuntoutuskokeilun tulokset ovat olleet myönteisiä, vasta pidemmän aikavälin seurannassa voidaan nähdä, onko katsekontaktin käytön lisääntyminen pysyvää ja tuoko se lapselle etua muuhun sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Kokeilu tuki myös kliinisiä havaintoja, että vanhempien ohjaaminen lapsensa katsekontaktin houkutteluun on helppo sisällyttää muuhun lapsen intensiiviseen varhaiskuntoutukseen. Tutkimuksen tulokset tukevat myös sitä yleistä näkemystä, että autistisen lapsen varhaiskuntoutuksessa ei tulisi liikaa keskittyä sanojen tuottamiseen, vaan nähdä viestintä laajemmin kielellisten ja ei-kielellisten keinojen yhdistelmänä, jossa katseen käyttö on yksi merkittävä ei-kielellisen viestinnän muoto.

Kirjoittaja Anneli Kylliäinen on neuropsykologian erikoispsykologi, joka toimii yliopistonlehtorina Tampereen yliopistossa ja vetää Autismi ja Katse -tutkimusta.

Kirjoitus ilmestyi Autismi-lehden numerossa 2/2016.