Tutkin painovoimaa ja suoritan psykologisia testejä – assin kokemuksia päiväkoti-ikäisenä
Sain vasta aikuisena autismidiagnoosin, mutta jo päiväkoti-ikäisenä erityisyyteni oli havaittavissa.
Autistiset piirteeni vaikuttivat siihen, miten havaitsin maailmaa. Päiväkodissa esimerkiksi sanottiin, että iloiset ihmiset hymyilevät.
Minä poimin sen sääntönä: jos on iloinen, pitää ja on velvollisuus hymyillä.
Niinpä hymyilin paljon; iloisuuden lisäksi laskin iloisuudeksi myös ”normaalin” olotilan eli sen, jos mitään eri tunnetta ei ole päällä ja menee aika hyvin.
Hymyily kesti sitten pitkiä aikoja, jopa tuntikausia putkeen. Mutta kuten asiakaspalvelutyöntekijöillä, hymyily itsessään alkoi käydä jo työstä. Jatkoin silti, koska ajattelin, että maailman sääntöjen mukaan niin on tehtävä.
Järisyttävä tieto
Eräänä iltana näin äitini surullisen ja itkuisen näköisenä ja kysyin, mikä oli hätänä. Hän sanoi, ettei mikään ja että hän oli ihan iloinen. Minä sitten kysyin, että miksi et sitten hymyile? Hän sanoi, ettei aina iloisena ollessaan tarvitse hymyillä.
Tämä oli minulle maailmaa järisyttävä tieto. Hymyileminen iloisena ei siis ollut pakollista ja iloinen voisi olla hymyilemättäkin. Seuraavana päivänä päiväkodissa otin tämän uuden elämänviisauden käyttöön ja vähensin hymyilyä. En minä sitä lopettanut, vähensin sen vain sopivaan mittaan ja annoin kasvojeni olla rentoina.
Aloin myös kyseenalaistaa muitakin asioita, mitä elämästä oli minulle opetettu.
Testailua
Tällöin aloin myös kyseenalaistaa muitakin asioita, mitä elämästä oli minulle opetettu. Alaspäin katsovaa ihmistä sanottiin surulliseksi tai kuten minä olin päässäni lisännyt – etsivän jotakin. Aloin testaamaan asiaa katselemalla enemmän maahan ja jalkoihini silloin, kun en ollut surullinen. Tunnetilani ei muuttunut alaspäin katsomisesta. Tämä testini siis todisti, että alaspäin katsominen ei kerro tunnetilasta.
Näiden lisäksi yritin kumota myös painovoiman käsitettä pudottelemalla ilmasta ulkoleluja, mutta lelut putosivat aina suoraan maahan. Tämä testi ei tuonut toivomiani tuloksia, joten jouduin myöntämään, että ainakin tässä painovoima-asiassa aikuiset olivat aivan oikeassa.
Oivallukseni siis sai minut tutkimaan ja testaamaan sitä, mitä muuta olin maailmasta kuullut. Kumosin joitakin käsitteitä kuten hymyilemisen ja maahan katsomisen. Tulosten jälkeen tuli tavakseni olla useimmin hymyilemättä ja katsoa maahan. Jotkut asiat, kuten painovoima taas saivat testeilläni vahvistuksen. Jatkoin tutkimusten tekemistä aikuisten sanomisista ja maailmasta yleensä ja vasta vähän vanhempana huomattuani erilaisuuteni aloin tutkia sitä.
Teksti Elina Löfström
Kuva Adobe Stock
Artikkeli on julkaistu Autismi-lehdessä 3/2023