Valikoiva syöminen ei ole uhmakkuuta
Tätä juttua kirjoittaessa soi Weird Al Yankovicin kappale Eat It. Suosittelen sitä lukijoillekin taustamusiikiksi, jos englannin kieli yhtään taittuu.
Nam nam, natriumglutamaattia!
Olen ollut valikoiva syöjä koko ikäni. Kun olin vauva, äiti yritti tarjota minulle erilaisia kasvis- ja lihasoseita, mutta en suostunut syömään niitä. Niinpä äiti joutui popsimaan ne itse. Hyviä kuulemma olivat. Minulle maistuivat vain makeat hedelmä- ja marjasoseet.
Kun vuosia ja hampaita karttui, ruokavalioni laajeni jonkin verran. Tykkäsin leivästä ilman päällisiä, spagetista ilman kastiketta ja keitetyistä perunoista ison aromisuolakasan kera. Mummulassa herkkuni oli talkkunajauho – sekin tietysti pölisi lautasella ilman lisukkeita.
Terveydenhuollon ammattilaiset eivät kiinnittäneet ruokatottumuksiini erityistä huomiota. Kun olin lastenneurologian poliklinikalla tutkimuksissa, siellä oltiin huolissaan lähinnä siitä, että en suostunut juomaan maitoa. Kyllähän kasvavan lapsen täytyy maitoa juoda, kun Teemu Selännekin sitä mainostaa! Sairaalassa epäiltiin, että maitoinhoni taustalla olisi laktoosi-intoleranssi, vaikka en saanut maitotuotteista vatsaoireita.
Puheterapeutti taas oli todennut minulla ongelmia suun motoriikassa, mutta kukaan ei hoksannut, että ongelmat vaikuttivat puhumisen lisäksi myös syömiseen. Pureskelu ja nieleminen on aina käynyt minulta hitaasti.
Tiedän paikan kamalan
Koska perheeseemme kuului vain äiti ja minä, kotona oli jossain määrin mahdollista valita ruokia, joita molemmat pystyivät syömään. Todellinen itku ja hammastenkiristys alkoikin vasta, kun menin kouluun. Ruuan jättäminen ei ollut varsinaisesti kiellettyä, mutta jos en syönyt lautasta tyhjäksi, siitä tuli yleensä sanomista – eikä vain opettajalta, vaan myös kavereilta. Kerran yksi tyttö uhkaili minua murtovarkailla, jos en söisi ruokaani.
Kouluruuan vaisu makumaailma ei miellyttänyt minua. Tykkäsin jo lapsena mausteista, kuten currysta ja chilistä. Muistan ala-asteajoiltani kohun Tabasco-opettajasta. Lööpeissä kerrottiin, että opettaja oli rankaissut oppilasta pakkosyöttämällä tälle tulista maustekastiketta. Olisin mielelläni vaihtanut paikkaa tämän oppilaan kanssa!
Isompana koululaisena ruokailut olivat helpompia, koska syömistä ja ruuan jättämistä ei vahdittu enää niin tarkasti. Suosikkejani kouluruuista olivat ainakin pinaattiletut ja puuro – siis erikseen. Jotkut pääruuat jätin taas kokonaan syömättä. Kastikepäivinä otin lautaselle vain perunaa ja salaattia. Lounas ei ehkä ollut koulupäivän kohokohta, mutta ruokatuntia ei myöskään tarvinnut enää pelätä.
Ulos häkistä?
Teini-ikäisenä aloin kiinnostua eläinten oikeuksista. Kasvissyöjäksi alkaminen houkutteli, mutta järkeilin, että minun ei kannata rajoittaa ruokavaliotani entisestään. Lisäksi minulla oli ennakkoluuloja kasvisruuasta. Ajattelin, että siihen kuuluisi lähinnä pehmeäksi keitettyjä vihanneksia sotkettuina kermaan ja juustoon.
Muutin omilleni isommalle paikkakunnalle 16-vuotiaana, kun aloitin lukion. Uuden kouluni ruokalassa oli joka päivä tarjolla kasvisvaihtoehto, jota kaikki saivat ottaa vapaasti. Rohkaistuin maistamaan kasvisruokia, joista monet olivat vegaanisia. Ne maistuivat yllättävän hyviltä. En ollut koskaan pystynyt syömään lihakastikkeita, mutta huomasin tykkääväni esimerkiksi tomaattipohjaisista kasviskastikkeista. Reilusti maustetuista soijasuikaleista tuli uusi herkkuni.
Ryhdyin kala-kasvissyöjäksi lukion ensimmäisen vuoden syksyllä. Siitä alkoi matkani kohti kasvipohjaisempaa ja monipuolisempaa ruokavaliota. Opiskelijan budjetti oli pieni, mutta kouluruoka oli ilmaista ja laadukasta. Koulupäivien jälkeen kiertelin kaupungin kauppoja ja tutkin hyllyjen loputtomia vaihtoehtoja. Nyt sain itse päättää. Mitä minun omassa kodissani syödään?
Teemun tehoton propaganda
Olen nyt 32-vuotias. Kun olen äitini luona käymässä, meillä on tapana laittaa yhdessä ruokaa. Työnjako menee usein niin, että minä etsin sopivia reseptejä ja häärään hellan ääressä. Äidin homma on kuoria ja pilkkoa vihannekset. Jos ruuasta ei tule ihan samannäköistä kuin keittokirjan kuvassa, hän sanoo usein: ”Maku on tärkein”. Tässä asiassa olemme eri mieltä. Minulle myös ruuan koostumuksella on aina ollut väliä.
Tykkään yleensä ruuista, jotka ovat rakenteeltaan kiinteitä, rapeita tai jopa kuivakoita. Ruuassa on oltava pureskeltavaa. Ainekset saavat olla sekaisin keskenään, mutta kaipaan ruualta silti jonkinlaista selkeyttä. En pidä mössöistä, joissa ruoka-aineet lilluvat kerman, juuston, munamaidon tai muun vastaavan seassa. Soseet ja vellit eivät maistuneet minulle vauvana, enkä syö niitä mielelläni vieläkään. Keitoista syön lähinnä sattumat.
Syön nykyisin enimmäkseen vegaanisesti. Valinta on ollut minulle luonteva, sillä monet eläinkunnan tuotteet ovat sellaisia, joita en söisi muutenkaan. Esimerkiksi kananmunaa en ole pystynyt koskaan syömään. Inhoan keitetyn tai paistetun kananmunan hajuakin. En myöskään ole oppinut juomaan maitoa, oli sitten kyse kasvi- tai lehmänmaidosta. Sori vaan, Teemu Selänne!
Saa laittaa kaikkia kasviksia!
Syömisen hitaudesta on minulle edelleen harmia. Se aiheuttaa ongelmia esimerkiksi työssäni päiväkodissa, jossa lounas syödään valvonta-ateriana lasten kanssa. Nirsous ei puolestaan enää juuri vaikeuta elämääni. Kun tarkkailen ihmisiä esimerkiksi Subwayn patonkijonossa, moni on paljon valikoivampi kuin minä.
Joskus tuntuu siltä, että suhtaudun ruokaan mutkattomammin kuin moni muu nainen. En esimerkiksi ole koskaan laihduttanut tai ollut herkkulakossa. Lapsena syöminen oli minulle niin vaikeaa, että en jaksa kehittää enää uusia kriisejä aiheesta. Toisaalta koen paljon syyllisyydentunteita ruokaan liittyen. Minulla on huono omatunto ruokahävikistä ja tunnen onnistumisen iloa, kun saan syötyä töissä pienen lautasellisen sosekeittoa. Taannun ruoka-asioissa helposti pieneksi lapseksi, joka miettii, saako aikuisilta moitteita vai hyväksyntää.
Lopuksi
Kun neurokirjon henkilöllä ilmenee jossain asiassa vaikeuksia, taustalla ei yleensä ole vain yksi ainoa syy. Ei voi sanoa, että esimerkiksi minun syömisongelmani johtuisivat pelkästään makuaistin poikkeavuudesta. Myös muiden aistien toiminta sekä suun ja käsien motoriikka vaikuttavat siihen, miten ja mitä voin syödä.
Olen huomannut töissä, että lasten syömispulmiin suhtaudutaan nykyisin hyväksyvämmin kuin omassa lapsuudessani. Jos vain peruna ja kurkku maistuvat, lapsi saa syödä niitä. Varhaiskasvatuksen ammattilaiset leimaavat kuitenkin valikoivan syömisen herkästi uhmakkuudeksi, mitä se ei aina ole.
Aistiyli- ja aliherkkyyksiä sekä muita syömiseen vaikuttavia neurologisia piirteitä tunnistetaan päiväkodeissa huonosti. Yksi ystäväni on ammatiltaan ravitsemusterapeutti, ja hän on kertonut, ettei edes ravitsemustieteen yliopisto-opinnoissa juuri käsitellä tätä aihetta. Meillä kokemusasiantuntijoilla on siis vielä paljon työtä edessä. Uskon, että jos syömisvaikeudet tunnistetaan varhaisessa vaiheessa ja niihin suhtaudutaan ymmärtäväisesti, se auttaa kehittämään ihmiselle mahdollisimman terveen suhteen ruokaan.
Teksti: Anniina Ala-Soini
Kuva: Sini Rantanen, Autismi- ja Aspergerliitto
Artikkeli on julkaistu Autismi 1/2019 -lehdessä.
Etsitkö kokemusasiantuntijaa?
Autismiliiton kokemusasiantuntijat ovat autismikirjon henkilöitä ja heidän läheisiään.
He ovat valmiita kertomaan oman henkilökohtaisen tarinansa muille.
Aiheeseen liittyvää
