Vapaaehtoisena Ugandassa

”Pitkäaikaisena haaveenani oli ollut työskennellä ulkomailla, ja sopivassa elämäntilanteessa päädyin etsimään vapaaehtoistyötä ulkomailta. Monista vaihtoehdoista Afrikka alkoi tuntua salaperäiseltä ja kutsuvalta. Halusin päästä näkemään, millaista elämä on länsimaisen kulttuurin ulkopuolella, ja lomailun sijaan halusin tehdä jotain sellaista, josta joku muukin voisi hyötyä.

Vapaaehtoistyöhön voi lähteä ottamalla suoraan yhteyttä kohteisiin ja järjestämällä kaiken itse tai jonkin järjestön kautta, jolloin paikallinen yhteistyöjärjestö on etsinyt vapaaehtoistyöprojektin. Minä päädyin KVT-järjestöön, jotta saisin tarvittaessa tukea, eikä kaikkea tarvitsisi selvittää itse. Eri järjestöissä on eroja muun muassa siinä, millaista osaamista ja sitoutumista vapaaehtoisilta vaaditaan ja tavoittelevatko järjestöt itselleen taloudellista hyötyä vapaaehtoistyöntekijöiden maksuista.

Työprojektien lisäksi sain majoituksen KVT:n ugandalaisen kumppanijärjestön UPA:n kautta. Paikallisjärjestön guest house eli majatalo oli mahtava paikka, sillä siellä majoittui vapaaehtoisia monesta maasta (hauskana yllätyksenä myös muita suomalaisia) ja vapaa-ajalla riitti aina juttu- ja matkaseuraa. Paikka ei ollut hotelli, vaan ruoka ostettiin ja kokattiin itse ja pyykit pestiin käsin.

Ugandaan päädyin hiukan sattumalta ensimmäisen suunnitelmani kariuduttua. KVT:ltä ehdotettiin Ugandaa muun muassa siksi, että siellä oli projekti autistisille lapsille suunnatussa koulussa. Olen valmistunut erityispedagogiikasta ja aiemmin ollut töissä autismiin painottuneessa kehitysvammaisten nuorten asumisyksikössä. Ensimmäisenä Ugandasta tuli mieleeni Idi Amin ja turvattomuus, mutta aiemmin vapaaehtoistyössä olleet saivat minut kiinnostumaan päiväntasaajan monimuotoisesta maasta. Uganda on suhteellisen vakaa maa, on ollut jo pitkään. Se sijaitsee valtaisan Victoria-järven rannalla ja ylänkönä se ei ole lainkaan niin kuuma kuin esimerkiksi naapurinsa Tansania. Kuumuutta silti riitti etenkin ensimmäisen kuukauteni aikana tammikuussa, jolloin Ugandassa oli kuiva kausi.

Uganda on entinen Iso-Britannian siirtomaa ja siellä puhutaan kymmenien paikallisten kielten ja murteiden lisäksi myös englantia. Oli helpotus, että moni puhui edes vähän englantia, sillä yhteisen kielen puuttuessa tuli helposti pieniä sekaannuksia. Minä ehdin oppia paikallista kieltä lugandaa vain hiukan, vaikka olin maassa neljä kuukautta. Opin lähinnä pari kohteliaisuutta, elintarvikkeiden nimiä ja numeroita. Olen ajatellut hitaan kielenoppimisen johtuneen erityisesti siitä, että minulla oli niin paljon muuta kiireisempää opittavaa, kuten työprojekteihin liittyviä asioita, mitä ruokaa laittaa vieraista elintarvikkeista ja mitä reittiä pääsee minnekin.

Avoimin mielin vapaaehtoistyöhön

Tammikuu on Ugandassa koulujen loma-aikaa ja myös koulu Dorna Centre for Autism oli kiinni. Ensimmäisen kuukauden opetin MS Office -ohjelmien käyttöä paikallisella ammattioppilaitoksella, Uprise Foundationilla, joka tukee vähävaraisten perheiden nuoria. Ammattioppilaitoksen työntekijöiden kanssa ajelimme läheisen maaseudun muhkuraisilla teillä ja kartoitimme sellaisten nuorten tilanteita, joista esimerkiksi heidän opettajansa olivat vinkanneet. Monilla toinen tai molemmat vanhemmista olivat kuolleet, he asuivat sukulaisten luona ja tulevaisuus oli hyvin epävarma. Nuoren kouluttautuessa ammattiin voi koko perhe saada säännölliset tulot, ja erityisesti tytöillä on paremmat mahdollisuudet päättää tulevaisuudestaan. Ilman ammattia monet tytöt päätyvät nuorena äidiksi, halusivat tai eivät.

Atk-opetus oli lähinnä yleissivistävää puolta ammattikoulun toiminnassa. Varsinaisia koulutuslinjoja olivat esimerkiksi räätäli, kampaaja ja mekaanikko. Alkuun työparinani tietokoneen käyttöä opettamassa toimi IT-alalla työskentelevä William, joka myöhemmin vetäytyi varsinaisiin omiin töihinsä, ja sain vastata opetuksesta. Minua oli evästetty, että vapaaehtoistyöhön kannattaa lähteä avoimin mielin, ja täytyy sanoa, että en arvannut päätyväni opettamaan Exceliä. Oppilaat olivat kuitenkin erittäin motivoituneita, ja iltaisin
kertailemalla sain tunnit suunniteltua ja pidettyä. Jatkoin läpi kevään yhtenä päivänä viikossa ammattioppilaitos Uprise Foundationilla, sillä autismikouluun Dorna Centreen tuli muitakin vapaaehtoisia ja tarve siellä ei ollut niin suuri.

Dorna Centre työpaikkana

Dorna oli mielenkiintoinen työpaikka, jossa oli hyvin omistautunut henkilökunta. Lähes kaikki työntekijät asuivat työpaikalla ja nukkuivat lasten kanssa kahdessa huoneessa, jossa oli monikerroksisia kerrossänkyjä. Koulussa oli oppilaita noin 20, iältään 4–19-vuotiaita. Pääasiassa lapset ja nuoret olivat koulussa maanantaista perjantaihin ja viettivät viikonloput kotona, mutta osalle paikka oli ainoa koti. Lisäksi päivisin koululla kävi lukemista ja laskemista kertaamassa parikymppinen nuori mies, jolla oli dysleksia.

Oppilaat olivat hyvin sekalainen joukko, mutta tulivat melko hyvin toimeen keskenään. Koulussa noudatettiin säännöllistä päivärutiinia: aamulla oppilaiden kanssa laulettiin ja rukoiltiin, sen jälkeen tehtiin
tehtäviä, sitten ulkoiltiin ja iltapäivällä ruuan jälkeen oli lepohetki. Minun kanssani Dornassa työskentelivät suomalaiset Anni ja Nelli, joilla on osaamista erityisopetuksesta ja varhaiskasvatuksesta. Meidän toivottiin työskentelevän erityisesti niiden oppilaiden kanssa, joilla ajateltiin olevan potentiaalia oppia lukemaan ja laskemaan. Pidimme päivittäin muutamalle oppilaalle erityisopetusta muiden ulkoillessa pihalla. Halusimme Annin ja Nellin kanssa kuitenkin antaa aikaa myös muille lapsille muun muassa musiikin ja vuorovaikutuksellisen leikkitoiminnan kautta.

Yritimme ottaa rutiiniksi käydä kuvitettua päiväjärjestystä läpi aamutuokiossa, mutta emme voi olla varmoja, jatkoivatko työntekijät sitä lähdettyämme. Henkilökunnasta vain koulun perustaja, rehtori Dorothy Nambi sekä Miryam-niminen opettaja puhuivat englantia, ja tiedonkulku oli välillä hankalaa. Teimme Dorothyn pyynnöstä jokaiselle oppilaalle yksilöllistetyt oppimissuunnitelmat. Työn tuloksien pysyvyydestä ei voi tietää, mutta varmasti ainakin pieniä onnistumisia ja positiivista kulttuurivaihtoa tapahtui. Työskentely oli haastavaa, mutta myös hyvin hauskaa siten kuin se usein lasten kanssa on, kaikkine kommelluksineen. Sain reissun aikana olla osallistujana Down syndrooma -päivässä sekä järjestämässä Dorothyn apuna Autism Walk -tapahtumaa.

Oman maailmankuvan kyseenalaistaminen

Matkalla minun piti kyseenalaistaa monella tavalla oletuksiani ja maailmankuvaani, ihan vaikka esimerkiksi tapaani hahmottaa vuosi neljän vuodenajan kautta. Ugandassa on vain kuivia kausia ja sadekausia, ei kesää tai talvea. Ero kausien välillä oli huomattava, sillä sadekaudella saattoi sataa joinain päivinä tuntikaupalla, mutta sadetta ei ollut siltikään joka päivä. Sateen vaikutus kuitenkin oli erilainen kuin Suomessa, sillä maaperä on savista ja pienemmillä teillä isomman kaupungin ulkopuolella ei ollut asfalttia. Sateen koittaessa päällystämättömät tiet muuttuivat mutavelliksi ja toiminta pysähtyi, kun monet ihmiset odottivat sisätiloissa sateen lakkaamista.

Ugandasta jäi minulle hyvät muistot ja kokemus meidän ihmisten samanlaisuudesta kaikkien kulttuuristen erojen takana. Oli ihana huomata, kuinka auttavaisesti ja vieraanvaraisesti minuun pääasiassa suhtauduttiin, ja varsinaista uhkaa en joutunut kertaakaan kokemaan. Kännykkäni hävisi, ja samalla rahaa vaihtui väärään rahaan bussissa, muutaman rosvon ovelan performanssin seurauksena, mutta muuten sain olla rauhassa. Olin silti varovainen: iltaisin en liikkunut yksin ja päivisinkin välttelin autioita katuja, mikä oli helppoa, koska ihmisiä oli niin paljon joka paikassa pääkaupunki Kampalassa ja lähiseudulla. Kaksin, kolmisin ja välillä isommalla porukalla retkeilimme lähimetsissä ja kauempana, esimerkiksi safarilla Murchison Falls’illa ja vaeltamassa Sipi Falls’eilla.

Henkilölle, joka miettii kannattaako ulkomaille vapaaehtoistyöhön lähteä, sanoisin että antaa mennä vain! Se varmasti antaa enemmän kuin ottaa.”

Teksti ja kuva: Elli Virtala
Artikkeli on alun perin julkaistu Autismi-lehdessä 4/2018