Videopelien sosiaalinen puoli tärkeä syy pelaamiseen
Videopelit ovat olleet osa elämääni lapsesta asti. Ensikosketukseni pelaamiseen oli ystäväni Nintendo-konsolit, joiden ääreen istuuduimme aina viikonloppuisin. En ollut siinä erityisen hyvä ja jouduin tuon tuostakin ojentamaan ohjaimen takaisin ystävälleni, jotta hän selvittäisi hankalammat kohdat, mutta nautin pelien tarinoista, erilaisista maisemista ja siitä, että sain kuvitella olevani hetken aikaa joku muu. Se oli loputonta viihdettä tarjonnutta yhteistä tekemistä, jonka hahmojen ja maailmojen ympärille kehittelimme lukuisia omia tarinoitamme ja leikkejämme myös pelikonsolin sammutettuamme.
Joitain vuosia myöhemmin muutin toiseen kaupunkiin eikä jokaviikonloppuisille tapaamisille ollut enää mahdollisuutta, mutta yllättäen löysimme tavan jatkaa yhteistä harrastustamme kun opimme, että videopelejä pystyi pelaamaan yhdessä myös internetin välityksellä. Sen jälkeen moninpelattavista roolipeleistä tuli genre, jonka parissa vietän aikaa edelleen lähes viisitoista vuotta myöhemmin.
Videopeleille on tyypillistä selkeät tavoitteet ja välitön palaute, joiden ansiosta pelissä eteneminen tuottaa jatkuvia onnistumisen tunteita. Olen aina rakastanut fantasiamaailmoja ja tarinoita kaikissa muodoissaan ja erityisesti nykypäivänä niihin kiinnitetään myös pelien rakentamisessa paljon huomiota, joten pelien tarinat ovat usein monimutkaisia ja maailmat parhaimmillaan valtavan laajoja ja niin yksityiskohtaisia, että niiden tutkimiseen voi upottaa halutessaan tuntikausia. Se on mitä parhainta todellisuuden pakoilua.
Onnistuneita sosiaalisia kokemuksia
Suurimmaksi syyksi pelaamiselleni nousi kuitenkin pian videopeleistä yllättäen löytynyt sosiaalinen puoli. En ollut koskaan erityisen hyvä tutustumaan ihmisiin tai luomaan ystävyyssuhteita, mutta pelaamisen ohessa se tapahtui hämmästyttävän luontevasti. Pelissä seikkaillessani törmäsin toisinaan muihin samoja tehtäviä suorittaneisiin pelaajiin, joiden seuraan liityin ja siinä samalla tulimme jutustelleeksi niin videopeleistä kuin muista meitä kiinnostavista aiheista. Joskus kävi niin, että pelit eivät olleet ainoa meitä yhdistävä asia, vaan yhteistä puhuttavaa löytyi vaikka millä mitalla.
Yhtäkkiä huomasin, että täysin tuntemattomista ihmisistä oli tullut henkilöitä, joita ajattelin ystävinäni. Ajan kuluessa osasta tuli jopa niin hyviä ystäviä, että olemme tavanneet toisemme myöhemmin myös ihan oikeassa elämässä.
Internetissä vuorovaikutus on kokemukseni mukaan usein helpompaa kuin kasvokkain. Silloin ei tarvitse miettiä katsekontaktia tai vastapuolen kehonkieltä, vaan voi keskittyä sanoihin, ja erityisesti tekstin välityksellä viestiminen antaa aikaa pohtia, mitä todella haluaa sanoa. Yhteinen peli takaa, että on vähintään yksi puheenaihe, josta keksii varmasti keskusteltavaa, ja sen kautta on usein luontevaa lähestyä myös muita aiheita. Nuorempana tunsin itseni sosiaalisissa tilanteissa tavanomaisesti kömpelöksi, mutta pelatessa sain paljon onnistuneita sosiaalisia kokemuksia, joiden rohkaisemana uskalsin olla itse aktiivisempi, ja jotka heijastuvat positiivisesti myös videopelien ulkopuoliseen kanssakäymiseeni vielä tänä päivänä.
Pelaamisen haittavaikutuksista puhutaan paljon, ja syystäkin. Myönnän, että tietokoneen ääressä on tullut vietettyä todennäköisesti enemmän tunteja kuin yhdelle ihmiselle olisi hyväksi, ja joskus erityisen intensiivisen pelaamisen kausina se on valehtelematta aiheuttanut muun muassa vähäiseksi jääneitä yöunia ja koulutehtävien laiminlyöntiä. Se on kuitenkin ollut minulle tärkeä ajanviete ja ajattelen, että siitä on ollut kokonaisuudessaan huomattavasti enemmän hyötyä kuin haittaa: se on vähentänyt stressiä, ongelmanratkaisutaitoni ovat parantuneet, kielitaitoni on kehittynyt valtavasti ja olen saanut ystäviä, jotka ovat minulle tärkeitä. Ihmiset tekevät harrastustensa eteen jatkuvasti ratkaisuja, jotka eivät välttämättä ole kaikista järkevimpiä – videopelit eivät ole siinä poikkeus.
Teksti: Iina Karhu
Kuva: Unsplash
Artikkeli on julkaistu Autismi-lehdessä 4/2020.
