Voiko runo kertoa autismista?
Oskari Manninen julkaisi runokokoelman Sanat ilman ääntä pienen Aihia Kustannuksen kautta vuonna 2022. Manninen on autistinen aikuinen, mutta kirjoittanut kokoelmaan valikoituneet runot jo 6-10-vuotiaana.
Teos kustannettiin joukkorahoituksen avulla. Projektin mesenaatti.me -sivulla kuvaillaan runojen kertovan avoimesti autismista. Tämä herätti vilkasta keskustelua kirjoittamisaiheisessa Facebook-ryhmässä, jossa kustantaja mainosti teosta.
Runous on kirjallisuudenlaji, joka tyypillisesti vieroksuu liian tarkkoja lukuohjeita ja antaa painoarvoa lukijan omalle kokemukselle. Ryhmässä keskusteltiinkin siitä, saako runojen tulkintaa ohjailla sillä perusteella, millainen ihminen kirjoittaja itse on. Ovatko autistin kirjoittamat runot aina runoja autismista? Entä onko lapsen kirjoittamat runot aina suunnattu lapsille?
Nämä kysymykset mielessäni tartuin Oskari Mannisen runoteokseen. Minulla on taustallani kotimaisen kirjallisuuden yliopisto-opintoja ja olen opiskellut paljon myös kirjoittamista, mutta runous ei ole koskaan ollut omin lajini lukijana, kirjoittajana tai tutkijana. Tämä teksti ei yritä olla asiantuntevaa runokritiikkiä, vaan vapaamuotoista pohdintaa omasta lukukokemuksestani.
Ulkopuolisuus on yhteinen kokemus
Sanat ilman ääntä -kokoelman takakansitekstissä ei autismia mainita. Sen sijaan runojen kuvaillaan kertovan yksinäisyydestä, ulkopuolisuudesta, ystävyydestä ja erilaisuudesta.
Olen tallettanut mieleeni ja tietokoneelleni palautteen, jonka sain kerran eräältä kirjoittamisen opettajalta. Hän sanoi erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemuksesta näin: “Oli syy mikä oli, se on jotain, johon liki kaikki voivat samaistua, paradoksaalista kyllä”.
Yksinäisyys, erilaisuus ja ulkopuolisuus määrittävät monen autistin elämää, mutta nämä kokemukset eivät ole meidän yksinoikeutemme.
Yksinäisyys, erilaisuus ja ulkopuolisuus määrittävät monen autistin elämää, mutta nämä kokemukset eivät ole meidän yksinoikeutemme. Oskari Manninen kuvaa runoissaan voimakkaita tunteita, joista monenlaiset ihmiset voivat löytää itsensä neurotyypistä riippumatta. Kokoelmasta erottuu kuitenkin yksi runo, joka kertoo omassa lukukokemuksessani tarkkanäköisesti juuri autismista.
Mistä puhutaan
Kuvittele, että yrität kuvailla toiselle ihmiselle tiettyä kiinalaista kirjainmerkkiä. Kumpikaan teistä ei osaa kiinaa. Jos näkisit merkin, tunnistaisit sen heti. Et kuitenkaan osaa jäljentää merkkiä niin, että keskustelukumppanisikin ymmärtäisi, mistä puhutaan. Runo Kiinalainen sana syntyy unien oikuista kuvaa turhauttavaa, mutta tutuntuntuista tilannetta. Jostain syystä runo ei sisälly itse kokoelmaan, vaan se on painettu pelkästään kirjan takakanteen.
Runosta tekee yllättävän ja raikkaan se, että siinä erottuu kaksi eri ääntä. Ensimmäinen puhuja kuvailee kiinalaista sanaa maalailevin sanankääntein ja kielikuvin. Äkkiarvaamatta runoon ilmestyykin mukaan toinen puhuja. Hänen roolinsa on keskeyttää ja kyseenalaistaa: “Aika erikoinen. En oikein ymmärrä ajatustasi”.
Puhujien vuorosanat eivät erotu toisistaan proosalle tai draamalle tyypillisin keinoin, kuten käyttämällä lainausmerkkejä tai nimeämällä puhujat. Jää lukijan tulkinnan varaan, puhuuko runossa todella kaksi eri henkilöä vai tapahtuuko runo kokonaan yhden ihmisen ajatuksissa. Ainakin minulla on tapana käydä pääni sisällä dialogia milloin kenenkin todellisen tai kuvitellun henkilön kanssa.
Lapsen kokemus autismista
Kun Facebook-ryhmässä keskusteltiin autismista ja runoudesta, paljon pohdintaa herätti se, että Oskari Manninen on ollut kokoelman runot kirjoittaessaan lapsi. Voiko alle 10-vuotias lapsi käsittää, mitä autismi on? Kuvailisiko hän itseään ja elämäänsä sillä sanalla?
Jos lapsi on saanut diagnoosin varhain ja hänen kanssaan on puhuttu asiasta avoimesti, autismi lääketieteellisenä terminä voi olla osa hänen minäkuvaansa. Käännän kysymyksen kuitenkin toisin päin. Kysyn mieluummin, voiko autistinen lapsi käsittää mitään muuta kuin autismia, olipa hänellä sille sanaa tai ei. Kaikki, mitä hän tekee tai kokee tai aistii, on autismia. Siinä on hänen maailmansa rajat. Ulkopuolisuuden tunne, kommunikaation vaikeudet ja yhteentörmäykset toisten kanssa syntyvät juuri tästä.
Itse keski-ikäistyvänä autistina alan vähitellen ymmärtää, että toisilla ihmisillä on oma tietoisuus. He ajattelevat ja toimivat toisin kuin minä ja saattavat joskus pitää minua outona. Lapsella ei kuitenkaan tätä ymmärrystä vielä ole. Kysymyksen voi kääntää myös näin päin: Voiko neurotyypillinen lääkäri käsittää, mitä autismi on? Millä perusteella hänen käsityksensä on todempi kuin alle 10-vuotiaan Oskarin?
Jos olisit minä, ymmärtäisit heti
“Nyt ymmärrän paremmin”, vakuuttaa Kiinalainen sana syntyy unien oikuista -runon toinen puhuja runon lopussa. Ensimmäinen puhuja vastaa: “Jos olisit minä, ymmärtäisit heti”.
Joskus mietin, että olisi hienoa, jos muut pystyisivät lukemaan ajatuksiani. Voisin tarvittaessa päästää heidät pääni sisälle olemaan minä ja ymmärtämään heti. Minun ei tarvitsisi aina yrittää muotoilla ajatustani puheeksi tai kirjoitukseksi. Kun pohdin asiaa tarkemmin, ajatustenlukutaidosta olisi kuitenkin enemmän haittaa kuin hyötyä. Onneksi meillä on parempiakin keinoja päästä sisään toisen ihmisen mieleen, kuten taide, kirjallisuus ja runous.
Kirjoittaja Anniina Ala-Soini on Autismiliiton kokemusasiantuntija. Hän on valmistunut vuonna 2014 humanististen tieteiden kandidaatiksi pääaineenaan kotimainen kirjallisuus.
Teksti Anniina Ala-Soini
Kuva Anniina Ala-Soini ja Helin Vesala
Kirjoitus on ilmestynyt Autismi-lehdessä 4/2024.