Ystävyyden hetkiä
Koira on ihmisen paras ystävä, sanotaan. Minullekin tuosta kuvassa olevasta karvakuonosta on arjessa paljon seuraa. En ehkä silti sanoisi sitä ystäväkseni.
Suhteemme ei ole kovin tasavertainen, kun lemmikin vapaus on minun käsissäni. Silti välillä koiran kanssa matolla makoillessani koen, että meillä on jokin sellainen yhteinen ystävyyden hetki, mitä harvoin ihmisten kanssa tavoitan.
Puolisoni lienee paras ihmisystäväni, vaikka hänen kanssaan kotisohvan jakaminen on ennemminkin perheenä elämistä kuin ystävyyttä. Parhaita kavereita olemme hänen kanssaan silloin, kun nauramme jollekin hassulle asialle, mitä muut eivät ymmärrä. Tai silloin, kun uusien pihakalusteiden hankinta sujuu helposti, koska pidämme juuri niistä samoista molemmat. Myös matkoilla ystävyys nousee parisuhteessa esiin. Maailman äärissä huomaamme, että luotamme toisiimme ja olemme yhteisellä seikkailulla.
Uusien ystävien hankkiminen on minulle autismikirjostani johtuen hankalaa. Tutustun kyllä työpaikalla tai harrastuksissa ihmisiin nopeasti ja avoimin mielin. Mutta ennen kuin huomaankaan, toiset ovat kirineet sosiaalisissa kuvioissa ohi, ja minä ihmettelen, missä välissä he ovat päätyneet sopimaan viikonloppuna näkemistä.
Toisaalta en kaipaakaan lisää ystäviä. Ainakaan niitä tavallisia, joihin pitäisi jaksaa pitää yhteyttä. Lapsuudesta elämääni on jäänyt muutama omituinen ja juuri sellaisena rakas ystävä. Heidän kanssaan minun ei tarvitse olla huolissaan suhteen laimenemisesta, vaikka kumpikaan osapuoli ei muistaisi lähettää edes sitä hassua postipakettia. Joskus taas nähdään – se tiedetään.
Vaikka ystäviä minulla on vähän, olen luonteeltani autismikirjoiseksi aika sosiaalinen. Eläinsuojeluyhdistyksen vapaaehtoistoiminta on ollut minulle kätevä tapa päästä vapaapäivinä tekemisiin niin eläinten kuin ihmistenkin kanssa. Kissanpentuja sijaiskotiin viedessä tai kirppistavaroita roudaillessa on mukavaa jutella eläimistä, mikä minulle sattuu olemaan juuri se luontevin puheenaihe. Sosiaalisia talkoohommia voin poimia oman jaksamisen mukaan ja yhdessä puuhatessa ei ole edes painetta ystävystyä sen syvällisemmin.
On eräs joukko ystäviä, jonka tapaan kerran kuussa, autismikirjon aikuisten vertaisryhmässä. Siellä ystävyys on jonkinlainen oletus ja lähtökohta. Olemme samaa porukkaa, myös sen uuden kävijän kanssa. Heidän kanssaan saan olla rennosti oma itseni, kunhan käyttäydyn ystävällisesti. Nimiäkään ei tarvitse muistaa tai sitä, kuka oli viimeksi paikalla. Ja mikä parasta, tapaamiset rullaavat säännöllisesti ilman, että kenenkään tarvitsee ehdottaa kahville menemistä.
Teksti: Reetta Tourunen
Artikkeli on julkaistu Autismi-lehdessä 4/2021.