Mielipide: Vammaisten tarpeet hukkuvat kilpailutuksissa
Kilpailutus perustuu menneen maailman lähestymistapaan, jossa vammaiset nähdään ryhmänä ja jossa laadun määrittelevät järjestäjät, eivät käyttäjät. Se on aikamme huutolaisuutta.
”Niitä on täällä taas pidetty joulujen välillä, pidetty aamusta aina iltaan saakka. Kunnan yhteisiä vaivaisia ja köyhiä on julkisella huutokaupalla tarjottu vähimmän vaativalle hoidettavaksi ja elätettäväksi.”
Näin Juhani Aho kuvasi viattomien lasten päivän huutolaismarkkinoita Sawo-lehdessä 30. joulukuuta 1886.
Nykyään vammainen on yhdenvertainen yhteiskunnan jäsen. Hän asuu omassa kodissaan, saa välttämättömän avun ja tuen ja elää myös kotinsa ulkopuolella omiin valintoihinsa perustuvaa elämää, osallisena ympäröivässä yhteisössä. Tähän pyrkii lainsäädäntö.
YK:n vammaissopimuksen myötä puhutaan maailmanlaajuisesti paradigman muutoksesta. Avun ja tuen tarpeeseen ei vastata viemällä vammainen hoivan äärelle vaan tuomalla yksilöllinen apu ja tuki sinne, missä vammainen on: kotiin, työpaikalle, vapaa-aikaan. Kyse on ihmisen elämisen edellytysten turvaamisesta, ei hoivasta.
Jokaisen vammaisen nuoren muutto omaan kotiin on oma prosessinsa. Kodin, koulun ja sosiaali- ja terveystoimen erikoiskoulutettujen ammattilaisten vuosien yhteistyö on rakentunut tavoitteellisen jatkuvuuden periaatteelle. Tähtäimessä ovat mahdollisimman itsenäisen selviytymisen edellytykset, omien voimavarojen käyttö ja valmiudet omannäköistä elämää varten. Yhteiskunnan panostus tähän on merkittävä.
Perheistä on prosessissa muotoutunut erityisasiantuntijoita, joiden osaaminen taipuu siirtymävaiheissa myös huoleksi. Onko nuoren kohtaaminen arvostavaa? Huomioidaanko yksilölliset tarpeet? Onko hän turvassa? Ymmärretäänkö nuoren ilmeisiin tai äännähdyksiin perustuvaa tapaa kommunikoida? Osataanko epilepsiakohtauksen merkit tunnistaa? Arvostamalla ja käyttämällä läheisten erityisosaamista rakennetaan keskinäisen luottamuksen rihmastoa, joka alkaa lujittua.
Luottamusta kuitenkin rikkovat räikeästi massakilpailutukset, joissa kunnat liian usein hankkivat vammaispalvelunsa. Niissä vammaisten osallisuus jää toteutumatta.
Kilpailutus usein kumoaa aiemmat panostukset vammaisen kuntoutukseen ja toimintakykyyn. Se perustuu menneen maailman lähestymistapaan, jossa vammaiset nähdään ryhmänä – ei yksilöinä –, jossa yksi koko sopii jokaiselle, jossa laadun määrittelevät järjestäjät eivätkä käyttäjät. Aikamme huutolaisuutta.
Lisäksi monissa kunnissa kilpailutetaan vammaisten elämänmittaiset palvelut säännöllisin väliajoin, vaikka pyrkimyksenä tulisi olla jatkuvuus, erityisosaamisen varmistaminen ja näiden myötä vammaisten, heidän läheistensä ja ammattilaisten keskinäisen luottamuksen rakentuminen. Kun näin ei toimita, ei myöskään saavuteta niitä hyvinvointivaikutuksia, joihin julkisin varoin järjestetyillä palveluilla pyritään.
Eduskuntaan viime keväänä noussut Ei myytävänä! -kansalaisaloite keräsi 72 059 kannattajaa ja nosti kilpailuttamisen ongelmat ja elämänmittaisia, välttämättömiä palveluita tarvitsevien vammaisten ja heidän läheistensä hädän näkyviksi. Aloite on jäämässä tämän eduskunnan viime metreille tai kokonaan käsittelemättä.
Eduskunnan täytyy löytää keinot, joilla esiin nostettu ongelma ratkaistaan.
Jyrki Pinomaa
puheenjohtaja, Kehitysvammaisten tukiliitto
Tarja Parviainen
toiminnanjohtaja, Autismi- ja aspergerliitto
Mielipidekirjoitus on julkaistu HS:n päivänlehdessä ja verkkosivuilla 28.12.2018.