”Siitä alkoi koko perheen eheytyminen”
Tamperelaisen Hanna-Leena Nikulan poika Rasmus sijoitettiin kodin ulkopuolelle 11-vuotiaana. Äiti haki apua, kun koko perheen hyvinvointi romahti ja arki kotona alkoi olla liian vaarallista sekä hänelle, pikkusisarukselle että Rasmukselle itselleen.
Sijoituspäätös ja sitä seuraava aika oli äärettömän rankkaa. Selviämiseen tarvittiin tukea ja apua. Siitä alkoi kuitenkin matka kohti parempaa. Hanna-Leena kokee, että sijoitus oli heille hyvä päätös, eikä sitä tarvitse hävetä.
Rasmus sai autismikirjon diagnoosin viisivuotiaana. Samaan aikaan hänellä todettiin myös adhd, puheen ja kielen kehityshäiriö sekä muu laaja kehityshäiriö. Matkan varrella diagnooseja on tullut lisää, esimerkiksi liittyen oppimisvaikeuksiin.
Arki iloisen ja avoimen pojan kanssa oli kuitenkin raskasta. Puhumisen ja ymmärtämisen vaikeudet, jumitilanteet, aistiherkkyydet sekä pienetkin muutostilanteet aiheuttivat lapsessa ahdistusta, joka purkautui raivokohtauksina ja haastavana käyttäytymisenä. Pojan kasvaessa äiti alkoi jäädä näissä tilanteissa fyysisesti alakynteen. Äidillä oli huoli myös Rasmusta pari vuotta nuoremman Elsi-siskon turvallisuudesta. Perhe eli lopulta kokonaan Rasmuksen ja hänen vointinsa ehdoilla.
Lastensuojelun asiakkaaksi
Lastensuojelun asiakkaaksi perhe päätyi Rasmuksen ollessa viisivuotias. Aluksi oli vaikea saada lastensuojelu ymmärtämään mistä on kyse ja miten Rasmuksen tilanne vaikuttaa koko perheen hyvinvointiin.
– Tuntui, että meitä ei otettu ollenkaan tosissaan ja oli vaikeaa saada apua, pojan äiti kuvailee yhteistyön alkutakkuisuutta.
Kouluikäisenä lastensuojelusta saatiin Rasmukselle iltapäiväksi avustaja kotiin sekä ammatillinen tukihenkilö kerran viikossa muutamaksi tunniksi.
Kun poika oli 9-vuotias ja kotona alkoi olla jo liikaa vaaratilanteita Rasmuksen haastavan käyttäytymisen takia, sijoitusta kodin ulkopuolelle pohdittiin ensimmäisen kerran.
– Ymmärsin, että hyvää vanhemmuutta ei ole enää se, että mukautan siskon ja oman elämäni niin, ettei Rasmus saa raivokohtausta. Elimme lasikuplassa, jonka alla hissuteltiin, ettei kupla mene rikki. Kaikki kikkakolmoset sekä mahdolliset keinot ja opit, joita olin saanut auttavilta tahoilta, oli kokeiltu. Ne eivät yksinkertaisesti riittäneet eivätkä tuoneet apua eikä muutosta. Voimme kaikki erittäin huonosti.
Rasmus sijoitettiin 11-vuotiaana lastensuojelun erityisyksikköön, perhekeskus Takahuhtiin, jossa oli neuropsykiatrisiin ja kehityksellisiin haasteisiin erikoistunut osasto, moniammatillinen tiimi sekä vahva perhetyöosaaminen. Osaston muut nuoret olivat Rasmukselle vertaisia. Yksikkö oli lähellä kotia, joten perheen yhteydenpito pysyi tiiviinä.
Kriisityö
Minkälainen kokemus lapsen sijoittaminen oli?
– Sijoituspäätös ja sen toteuttaminen on sanoin kuvaamattoman raskas ja ihan käsittämättömän vaikea päätös. Siitä alkava matka on sekä nuorelle että vanhemmalle kriisi, johon tarvitaan tiivistä tukea.
Hanna-Leena toteaa, että henkinen kriisityö, mikä vanhemmalle sijoituksesta seuraa, on valtavan suuri, ja harva selviää yksin. Hän ymmärsi, että apua on haettava myös itselleen.
– Itse putosin mustaan kuiluun ja tarvitsin paljon apua. Sain sitä vasta kun lapsi oli sijoitettu. Ennen sitä kaikki keskittyi Rasmukseen ja lähinnä todettiin, että kyllä, tämä on raskasta myös vanhemmalle.
– Vaikeina hetkinä olen saanut apua laitoksen työntekijöiltä, perhetyöstä, terapiasta, Voikukkia -vertaistukiryhmästä, vertaistukiäideiltä, ystäviltä, puolisolta. Ilman apua ja tukea emme olisi päässeet kriisistä yli, Hanna-Leena korostaa.
Äiti kertoo, että myös Rasmus kävi sijoituksen jälkeen kaikki kriisin vaiheet läpi. Sopeutuminen tapahtui pikkuhiljaa. Vähitellen poika hyväksyi uuden tilanteen.
– Siitä alkoi koko perheen eheytyminen, Hanna-Leena muistelee.
– Olemme lähentyneet valtavasti ja pystymme tekemään Rasmuksen kanssa asioita, joista en voinut aiemmin edes haaveilla. Hän on oppinut valtavan paljon laitoksen muilta nuorilta ja ohjaajilta, ammattilaisilta ja koulun opettajilta.
Kohti itsenäistä elämää
Rasmus on nyt asunut Takahuhdissa, tai ”Tahussa”, kuten Rasmus itse sanoo, viisi vuotta, ja kokee sen omaksi paikakseen. Hän käy kotona joka toinen viikonloppu ja lomilla pidemmän aikaa. Tänä kesänä hän oli kotona kaksi viikon pätkää.
– Kotilomilla hän kuitenkin kaipaa takaisin Takahuhtiin ja omaan huoneeseensa, niihin arjen struktuureihin, malleihin ja rutiineihin, joita heillä siellä on. Sellaista, mitä meillä kotona ei koskaan voisi olla, äiti kertoo.
Rasmus aloitti elokuussa Kiipulan ammattiopiston VALMA- eli ammattiopintoihin valmentavan koulutuksen. Äitinsä mukaan hän on innoissaan uudesta koulusta ja miettii mitä työtä haluaisi tehdä. Nuori mies tykkäisi työskennellä päiväkodissa, jossa hän on ollut harjoittelussa, sillä siellä on “tekemistä, rutiinit ja saa leikkiä”.
Puolentoista vuoden päästä Rasmus tulee täysi-ikäiseksi. Silloin tarkoituksena on etsiä pojalle itsenäistymisasuntoa tuetussa ympäristössä.
– Onneksi sellaisia nykyään on. Rasmus haaveilee itsenäisestä asumisesta, jossa hän saa päättää omasta elämästä ja arjesta.
Emme olla ainoita
Hanna-Leena on päässyt yli leimautumispelosta, joka liittyi Rasmuksen vaikeaan tilanteeseen ja sijoittamiseen. Nyt hän uskaltaa puhua asiasta ja rohkaisee muitakin samassa tilanteessa olevia tekemään näin.
– On ollut vapauttavaa, kun on puhkaissut sen lasikuplan, jossa elimme ja jota kukaan ei ymmärtänyt. Nyt ollaan avoimia ja tiedän, että on muitakin, joilla sama tilanne. Emme todellakaan ole ainoita ja yksin. Tiedän, että tilanne voi muuttua ja elämä voi olla parempaa. Lapseni voi paremmin ja saan olla nyt oikeasti vain äiti.
Teksti: Helin Vesala
Kuva: Ville Nikula
Artikkeli on julkaistu Autismi-lehdessä 3/2020.
