En ole vapaata riistaa, olen itsenäinen olento
Haluan uuden tarinan. Sellaisen, jossa en ole vääränlainen ihminen, en elämän haaksirikkoinen, en terveydenhuollon epäkiitollinen kohde ja sosiaalijärjestelmän väliinputoaja, kirjoittaa Noira Käbälä.
Ei. Ei riitä!
Haluan uuden kielen. Tämä ei palvele minua. Sitä on vuosikymmeniä äidinkielekseni väitetty, mutta en tule koskaan puhumaan sitä niin hyvin kuin enemmistö. Vei näin kauan ymmärtää: yhteiskunta on kielimaailma, jossa minä olen ulkomaalainen.
Halusin taas kerran opiskella lisää. Opintojen muoto oli neurotyypillinen esterata, joten paloin loppuun ties monettako kertaa. Mutta sisällöstä nautin. Etsin käsiini suositeltuja kirjoja.
Yksi niistä puhui autistisesta monologista. Se tarkoitti vähempiarvoista kirjoittamisen tyyliä. Sellaista, joka pyörii kirjoittajan oman itsen ympärillä, kommunikoimatta maailman kanssa. Vajaata kirjoittamista. Vältettävää, kehnoa tyyliä.
Myöhemmin luin kirjoitusta sosiaalisen median tililtä, joka on profiloitunut puolustamaan vähemmistöjen oikeuksia: sateenkaariväen, maahanmuuttajien, köyhien. Hyvien asioiden tili. Tili minun makuuni. Teksti kritisoi elämälle vierasta asennetta, joka varoittaa kaikesta riskinotosta. Puuhun kiipeämisestä, työstä irtisanoutumisesta, vieraaseen ihastumisesta. Rohkean heittäytymisen vastakohdaksi kirjoittaja asetti autismia muistuttavan toiston, joka on robottimaista ja elotonta, liian tarkkaa, pakkomielteistä kontrollointia.
Näissä ohimenevissä virkkeissä on jotain hyvin tuttua. Elämässäni ennen pitkää lähes jokainen ympäristö on tehnyt selväksi, että ei, ihan kaikille tämä tila ei ole turvallinen.
Ovatko autistit viimeinen vähemmistö, joka on sivistyneistöllekin vapaata riistaa?
Diagnoosien jälkeen minun täytyi esitellä tutkintoni, taiteeni, 25 vuotta työuraa, jotta vieras yleislääkäri lakkasi puhumasta minulle kuin lapselle.
Minut nähtiin väärin, mutta se on niin jokapäiväistä, se on tässä pienempi loukkaus. Diagnoosit, romaanit ja kadunmiehet määrittelevät meidät jatkuvasti ulkoapäin. (Väärittelevät, haluan sanoa.) Mutta vaikka kuvaus pitäisi paikkansa, vaikka juuri minä olisinkin juuri tuollainen, miksi minut olisi oikein häpäistä ominaisuuksistani? Olemmeko edelleen koulun pihalla potkimassa eniten erottuvaa erilaista? Onko jonkun äänettömän tai vääränkielisen aina oltava se sallittu toinen?
Onko lasten edelleen kasvettava häpeämään luontaista tapaansa ottaa yhteyttä maailmaan?
Someteksti antaa myös ymmärtää, että autisti olisi yhteiskunnan suosima ja arvostama työntekijä. Todellisuudesta vieraantuneempaa ajatusta en pysty heti keksimään. Neurovähemmistöjen keksinnöt ja ajatukset kelpaavat kyllä hyödynnettäviksi, mutta rekrytointi- ja ylennyskriteerit puhuvat aivan toista kieltä. Työoloista puhumattakaan.
Köyhyyden kieli
Yhteiskunnan kieli ei näe minua sellaisena kuin olen. Minulle ei ole oikeita sanoja. Jos mittapuu on neurotyypillinen, minä olen vähemmän–kuin. Diagnoosien jälkeen minun täytyi esitellä tutkintoni, taiteeni, 25 vuotta työuraa, jotta vieras yleislääkäri lakkasi puhumasta minulle kuin lapselle.
Diagnooseja en silti kadu. Ennen niitä minulla ei ollut nimeä väsymykselleni. Niitä a-alkuisia sanoja halutaan käyttää minua vastaan, mutta ne voivat olla myös itsepuolustusase – hutera ja epätarkoituksenmukainen, mutta edes jotain kättä pidempää.
Olen siis samaan aikaan holhottava vajaakykyinen, samaan aikaan täysin työkykyinen ja vailla oikeutta mukautuksiin. Tai vuorotellen kumpaakin, sen mukaan, mikä on edullisempaa vallan- tai rahankäytön kannalta.
Väärittelyllä ja kielipelillä naamioidaan yhteiskunnan raja-aitaa, joka estää sisäänpääsyn monelta neurokirjolaiselta – ja mielenterveysdiagnosoidulta, pitkäaikaissairaalta ja muulta kapitalismin kieliopissa reputtavalta. Oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa meiltä ei vaadittaisi samaa uhria kuin muilta, jos meille ei anneta samaa palkintoa.
Palkinto on ihmisarvoinen elämä.
Olen samaan aikaan holhottava vajaakykyinen, samaan aikaan täysin työkykyinen ja vailla oikeutta mukautuksiin.
Monella on vain kaksi vaihtoehtoa. Tuhota itsensä vääränlaisessa työelämässä ja jäädä vaille muuta elämää. Tai pudota pois ja jäädä vaille riittävää toimeentuloa. Kolmas vaihtoehto: ensin tuhoutuminen, sitten putoaminen. Ja häpeä ja itseviha ovat tehokkaita vaientajia.
Mutta tämä on surun ja luopumisen kieltä, enkä halua puhua sitä enää. Tahdon takaisin synnyinkieleni, jonka olen hävennyt henkitoreisiin. Kunpa kaikki nämä vuosikymmenet se olisi saanut kasvaa ja kukoistaa. Jos ei sovi lokeroon, voisiko seuraus olla myös vapaus?
Ette voi puolustella ADHD-diagnooseilla huonoa käytöstänne. Ette voi tehdä autismista koko identiteettiänne. Kaikki ilmoittautuvat nykyään nepsyiksi, jotta voivat saada erioikeuksia.
Neurotyypilliset kuitenkin saavat puolustella huonoa käytöstään diagnoosin puutteellaan. Neurotyypillinen identiteetti on ihan ookoo.
Heidän erioikeutensa saadaan syntymässä.
Jos en tuijota lähietäisyydeltä suoraan silmämuniin, minulla on jotain salattavaa. Jos liikehdin stressin lievittämiseksi, olen lapsellinen tai epäkohtelias. Jos äänenpainoni ja puheenaiheeni eivät löydy näkymättömästä sääntökirjasta, minut diskataan. En tarvitse edes maailmaa, jossa kaikki puhuvat minun kieltäni. Haluaisin vain, että myös keskustelukumppani näkee vaivaa ymmärtääkseen minua.
Tai edes uskoo, että eri kieliä on olemassa.
En ole mykkä robotti tai hassunhauska höpöttäjä. En ole kyvytön tai haluton kommunikoimaan. Olen siihen lopen uupunut. Ja se johtuu vähemmän minun aivoistani kuin yhteiskunta haluaa uskotella.
Kaikki eivät tule toimeen neurotyypillisellä kielellä. Minä tulen, mutta en enää halua. Haluan vihdoin kukoistaa.
Mitä autistinen monologi voisi tarkoittaa? Rikasta syväsukellusta tietoon. Tai faktoista tarkkaa omalakista maailmanluontia, jossa asiat yhdistyvät ennennäkemättömällä tavalla halki tasojen. Todellisuutta rikastavaa, intohimoisen oikeudenmukaista vähemmistönäkökulmaa. Jotain, jota emme osaa vielä edes kuvitella.
Jos se saa elää.
Teksti Noira Käbälä, AuDHD
Kuva Risto A. Paju
Aiheeseen liittyvää
