Kouluruokailu kuormittaa – maku, meteli ja ruuhka yleisimmät esteet
Itä-Suomen yliopistossa tehty tuore tutkimus tarkastelee autismikirjon lasten ja nuorten kouluruokailukokemuksia. Tulokset tuovat esiin, kuinka pelko, häpeä ja ulkopuolisuuden tunne voivat liittyä niinkin arkiseen tilanteeseen kuin lounastaukoon.
Oppilaat toivovat yksilöllisiä ratkaisuja, kuten mahdollisuutta käyttää kuulokkeita tai syödä omia eväitä, jotta ruokailu olisi miellyttävämpi ja osallisuus kouluyhteisössä vahvistuisi.
Tutkijat Silja Nykänen, Niina Gråsten, Amma Antikainen ja Aija Laitinen keräsivät Autismiliiton sosiaalisen median kanavissa jaetulla verkkokyselyllä tietoa 7–16-vuotiaiden autismikirjon oppilaiden kokemuksista kouluruokailusta. Kyselyyn vastasi 273 oppilasta eri puolilta Suomea. Tutkimus tuotti arvokasta tietoa, sillä autismikirjon lasten ja nuorten kouluruokailukokemuksia ei ollut aiemmin tutkittu Suomessa lainkaan.
Miksi kouluruokailu voi olla haastavaa?
Kansainvälisissä tutkimuksissa on osoitettu, että jopa 70 prosentilla autismikirjon lapsista ja nuorista ilmenee poikkeavuutta syömiskäyttäytymisessä. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi valikoivaa syömistä, vaikeutta maistaa uusia ruokia, haasteita nälän tai kylläisyyden tunnistamisessa tai vaikeuksia ilmaista ruokailuun liittyviä tarpeita ja mieltymyksiä. Lisäksi autismikirjoon liittyvät aistitiedon käsittelyn erityispiirteet, kuten kuormitusherkkyys sekä sosiaalisen vuorovaikutuksen ja toiminnanohjauksen haasteet voivat vaikeuttaa ruokailutilanteisiin osallistumista.
Oppilaiden kokemuksia kouluruokailusta
Tehdyn tutkimuksen mukaan enemmistö autismikirjon oppilaista koki kouluruokailun kuormittavana. Yleisimmät haasteet olivat ruoan maku ja suutuntuma (76 %), ruokalan meteli (73 %) ja ruuhka (66 %). Vain 1 % oppilaista kertoi, ettei mikään ruokailussa tunnu vaikealta. Avoimissa vastauksissa oppilaat saivat kuvata yksityiskohtaisesti, mikä ruokailussa tuntuu vaikealta. Näissä vastauksissa koroistuivat muihin oppilaisiin liittyvät tekijät kuten muiden oppilaiden hajusteet ja ruokailuäänet sekä ruokailuympäristö ja -seura.
”Kaikki ovat aina kiinni mun selässä, kun jonotetaan. Se on ahdistavaa.”
”Ei ole paikkaa missä saan istua ja syödä. Ei ole kaveria. Minua mulkoillaan.”
”En pysty ottamaan ruokaa, kun kauhat ovat likaisia tai pelkään että kuumaan astiaan koskee käsi tai lautaset ovat märkiä tai kuumia pesusta.”
Vastauksissa nousi esiin myös pelko ja häpeä omaa tilannetta tai toimintaa kohtaan. Eräs oppilas kuvasi, miten häntä pelotti ruokalan henkilökunta, joka komensi ottamaan enemmän ruokaa, vaikka oppilas tiesi, ettei pystyisi syömään sitä.
”Painostus ruokailuun ahdistaa. Tiedän kyllä jo että syön koulussa liian vähän.”
”Opettajat ja henkilökunta puhuu hävikistä ja voivottelee roskiin heitettyä ruokaa. Tämä aiheuttaa pelkoa ja häpeää.”
Mikä voisi helpottaa?
Vastauksissaan oppilaat toivoivat konkreettisia ratkaisuja, jotka tukisivat heidän osallistumistaan kouluruokailuun. Näitä olivat esimerkiksi mahdollisuus käyttää kuulokkeita, kuunnella musiikkia tai syödä omia eväitä.
”Olen saanut oman salaatinkastikkeen keittiölle, jotta saan peittää sillä epämieluisien ruokien maut.”
Toisaalta osa oppilaista kertoi, ettei omien eväiden syöminen ollut sallittua, vaikka kouluruokailu ei ollut toteutunut vuosiin. Moni toivoi lisää ymmärrystä koulun aikuisilta.
”Toivotaan enemmän ymmärrystä kouluhenkilökunnalle nepsyihin ja aistihaasteisiin liittyen.”
Tutkimuksen mukaan autismikirjon lasten ja nuorten kouluruokailuun osallistumista voidaan tukea parhaiten huomioimalla oppilaan tarpeita ja toiveita yksilöllisesti. Se, mikä toimii yhdelle, ei välttämättä toimi toiselle. Oppilaalla tulisikin olla mahdollisuus keskustella opettajan kanssa ruokailua helpottavista tekijöistä ja ruokailun sujuvuudesta.
Ruokailu on osa osallisuutta
Suomessa jokaisella oppilaalla on oikeus maksuttomaan ja täysipainoiseen ateriaan koulupäivän aikana. Koulu ja sen henkilökunta vastaavat siitä, että tämä oikeus toteutuu – ei vain ravinnon saannin, vaan myös osallisuuden näkökulmasta. Kouluruokailu on olennainen osa kouluyhteisöön kuulumista ja arjen hyvinvointia. Se on myös konkreettinen paikka, jossa inkluusio joko toteutuu tai jää puutteelliseksi.
Autismikirjon lasten ja nuorten osallisuus kouluruokailussa edellyttää ennakoivaa tukea, avointa vuorovaikutusta ja joustavia käytäntöjä. Tutkimuksessa tunnistettiin viisi keskeistä tekijää, jotka voivat helpottaa kouluruokailuun osallistumista:
- Toivottu ruokailuseura
- Sopiva ruokailuympäristö
- Itselle sopiva kouluruoka
- Itsemääräämisoikeuden toteutuminen
- Ruokailutilanteen ennakointi ja ohjaus
Kouluruokailun kehittäminen autismikirjon oppilaiden näkökulmasta voi parantaa ruokailutilanteita yleisimminkin, sillä esimerkiksi melutason lasku tai tungoksen vähentäminen hyödyttäisi kaikkia ruokailijoita. Lisäksi on tärkeää varmistaa, etteivät tehdyt erityisjärjestelyt johda ulkopuolisuuden kokemukseen. Kuten eräs oppilas totesi toiveistaan:
”Syönti omassa luokassa omia eväitä hiljaisuudessa. Tämä tapahtuu nyt ja toimii. Toivoisin, että en olisi aina aivan yksin.”
Tutkimuksen keskeinen sanoma
Tutkimus tuo esiin, kuinka tärkeää on kuunnella oppilaita ja ottaa heidän kokemuksensa vakavasti. Kouluruokailuun liittyvät haasteet ovat osa monen autismikirjon oppilaan arkea, ja osa heistä saattaa kokea jäävänsä näkymättömiksi.
”Kiva että jotakuta kiinnostaa.”
Parhaimmillaan kouluruokailu voi olla hetki, jossa oppilas kokee tulevansa hyväksytyksi – pahimmillaan se voi vahvistaa ulkopuolisuuden tunnetta. Tutkijat toivovat, että koulut huomioisivat kouluruokailun osana koulunkäynnin järjestämistä niin, että jokaisella lapsella olisi mahdollisuus turvalliseen, miellyttävään ja yksilöllisesti huomioituun ruokailuun sekä osallisuuteen kouluyhteisössä.
Teksti Niina Gråsten & Silja Nykänen
Kuva Itä-Suomen yliopisto / Niko Jouhkimainen
Tutkimusartikkeli:
Nykänen S, Gråsten N, Antikainen A, Laitinen A. ”Aikuiset sanovat, että ihmiset ovat erilaisia ja ketään ei saa kiusata, mutta ruokailussa kaikkien pitäisi olla samanlaisia” – Autismikirjon lasten ja nuorten kokemuksia kouluruokailutilanteista. NMI Bulletin 2025;2:19–48.