Minä opin selviytymään – hän saa oikeuden voida hyvin
Sain tänään tietää, että tyttäreni lähete nuorisopsykiatrian arvioon on mennyt eteenpäin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan huolen tilalle tuli toivo. Helpotus. Tuntui kuin jokin näkymätön paino olisi hetkeksi noussut harteilta. Ajattelin, että ehkä nyt hänen ei tarvitse kulkea samaa polkua kuin minä – sitä, joka oli täynnä epävarmuutta, väsymystä ja näkymättömyyttä.
Oma koulunkäyntini oli selviytymistä. Murrosikä tuntui kuin sumulta, jonka läpi ei nähnyt eteensä. Sosiaaliset tilanteet kuluttivat, ja silti olin aina yksin. En osannut sanoittaa kokemuksiani – en edes itselleni. En tiennyt, miksi unohdin missä luokassa seuraava tunti oli, tai miksi keho ei totellut, kun olisi pitänyt nousta sängystä ja mennä kouluun. Kukaan ei kysynyt. Eikä minäkään tiennyt, että olisi saanut kysyä.
En tullut nähdyksi, ja toisaalta vältin näkyväksi tulemista. Häpesin itseäni niin, että varmistin, etteivät tarpeeni ja puutteeni tule näkyviksi. En halunnut aiheuttaa häiriötä tai vaivaa. Suljin itseni mukautumisen ja sopeutumisen sokkeloon – kuin loputtomaan labyrinttiin, josta kukaan ei osannut etsiä. Eikä itse löytänyt tietä pois.
Olin opettajille kuuliainen ja kunnioittava. En ollut kiltti tai tunnollinen, mutta olin hiljainen ja mukautuva. Ainut näkyvä ongelma oli poissaolot, joita kertyi toista sataa lukukaudessa. Niihin ei kuitenkaan puututtu, koska pärjäsin kokeissa ja olin ulkoisesti rauhallinen. Minusta ajateltiin, että “fiksu ja pärjäävä tyttö ei tarvitse tukea”. Yksi monialainen palaveri pidettiin. Siinä päätettiin, että kaikki on kunnossa.
Kun oli aika itsenäistyä, kuvittelin olevani valmis. Olinhan ollut pitkään “aikuismainen”. Mutta totuus oli toinen: en osannut arkea, enkä edes ymmärtänyt, että en osannut. Tiesin vain, että en jaksanut enkä pärjännyt. En tiennyt, kuka voisi auttaa. En tiennyt, miten apua edes pyydetään, tai mistä sellainen lähtee liikkeelle. Arki hajosi ennen kuin se ehti kunnolla alkaa.
Suljin itseni mukautumisen ja sopeutumisen sokkeloon – kuin loputtomaan labyrinttiin, josta kukaan ei osannut etsiä. Eikä itse löytänyt tietä pois.
Sain lapseni 20-vuotiaana. Se oli käännekohta. Vasta silloin aloin saada tukea – ensin vanhemmuuteen, sitten mielialaan, lopulta myös neurokirjon haasteisiin. Viimeisten viiden vuoden aikana olen oppinut tuntemaan itseni. Olen rakentanut uudelleen sen, minkä kompensointi ja selviytyminen olivat vieneet mukanaan.
Tänään, tyttäreni kohdalla, jokin on toisin. Hän saa tukea. Ja sitä todella tarvitaan – ei vain koulunkäyntiin, vaan koko arjen kannattelemiseen.
Hänellä on kertynyt yli sata poissaolotuntia yhden lukukauden aikana. Eikä kyse ole “lintsaamisesta” tai motivaation puutteesta, ei tunneista, joilta karataan kavereiden kanssa tai “jäädään nukkumaan”. Kyse on siitä, että keho ja mieli eivät jaksa lähteä. Että joka toinen tai kolmas aamu arki pysähtyy, koska toimintakyky ei kanna. Se ei ole laiskuutta. Se on merkki siitä, että jotain on pielessä tavalla, joka näkyy poissaoloina, mutta tuntuu väsymyksenä, uupumisena, pysähtymisenä.
Yli sadan tunnin poissaolot eivät ole vain haasteita käydä koulua. Ne ovat indikaattori merkittävästä toimintakyvyn laskusta. Siitä, että jokin kuormittaa niin paljon, että palautumista ei tapahdu. Että aistit, mieli ja keho käyvät ylikierroksilla, ja sitten tulee tyhjä tila, jolloin mikään ei enää liiku. Koulun oppitunnit ovat vain jäävuoren huippu – se näkyvä osa, jonka aikatauluista jäädään paitsi. Mutta alla on koko arjen rytmi, itsesäätely, perustarpeet, sosiaalinen kestävyys. Kaikki ne pienet asiat, joista elämänkokoinen arki rakentuu – ja joiden pettäessä ihminen vetäytyy, hiljenee, jää paikoilleen.
Siksi arviointi ja tuki eivät ole vain mahdollisuus – ne ovat välttämättömyys. Ilman oikeaa tukea tyttäreni ei vain jää pois koulusta, vaan jää pois elämästä. Mutta nyt hänet on nähty. Nyt joku huomaa, että tämä on enemmän kuin yksittäisiä poikkeuspäiviä. Nyt hänelle annetaan tilaa, ymmärrystä ja mahdollisuus rakentaa arkea, joka ei perustu selviytymiseen, vaan olemiseen.
Tunsin valtavaa kiitollisuutta siitä, että tyttäreni ei joudu käymään tätä kaikkea läpi yksin, itsesyytöksien ja häpeän hunnuttamana. Hän saa kokea myötätuntoa, ymmärrystä, tukea ja kannustusta – ja toivon ylläpitämistä juuri silloin, kun oma usko tulevaan horjuu.
Aikuisuuden myötä olen oppinut tulemaan näkyväksi itselleni. Olen opetellut katsomaan itseäni myötätunnolla, ilman häpeää, ilman jatkuvaa tarvetta selittää tai peittää. Olen opetellut olemaan totta itselleni – myös silloin, kun totuus on ollut raskas kantaa.
Vain siten voin olla näkyvissä ja totta toiselle. Vain siten voin olla vanhempi, joka uskaltaa kohdata myös lapsensa haavoittuvuuden – ei peläten, vaan kannatellen. Ja samalla antaen hänelle tilaa tulla nähdyksi sellaisena kuin hän on, ei sellaisena kuin maailma odottaa.
Minä opin selviytymään, kun muuta vaihtoehtoa ei ollut. Hän saa oikeuden voida hyvin. Ja se tekee kaiken sen arvoiseksi.
Teksti Saana Hietala
Kuva Umar Hussain