Onnellista osallisuutta ilman teennäistä osallistumista
Olipa aika, jolloin en puhunut ääneen. Aivoni olivat silti täynnä ajatuksia ja mielipiteitä. Siis puhuin kyllä, mutta vain yksin ollessani. Ja silloin puhetta riitti. Sitä syöksyi ulos pulppuamalla.
Keskustelut porukassa olivat kuitenkin kiusallisia. Olin innolla mukana keskustelussa – kuuntelijana, tarkkailijana. Uskon, että tiesin paljon enemmän porukan sosiaalisista asemista ja rooleista kuin kukaan muu seurueessa. Tiesin, mitä kukin kannatti ja kuka oli hänen vastustajansa. Näin, kuka suuttui ja huomasin, ketkä pelasivat omaa peliä keskenään. Tiesin, ketä pelotti ja kuka ottaisi siitä hyödyn itselleen. Olin täynnä tietoa. Mutta minulle tätä niin mieleistä osallisuuden muotoa varjosti aina synkkä ennuste.
Usein keskustelukumppanit yrittivät kaikin voimin tehdä minulle tilaa ja huutelivat muille ”olkaa nyt hiljaa, niin tUULakin saa suunvuoron”. Hiljaisuus laskeutui keskuuteemme ja oli kuin musta neste olisi valunut kasvoilleni silmiä kirvellen ja hengitykseni salvaten. Kuristava ote tiukkeni kaulani ympärillä. Puhetta ei tullut. Pääni tuntui räjähtävän. Joskus sain kakisteltua: ”Ei, jatkakaa vain.”
Mutta tilaisuus oli eittämättä pilalla. En ollut enää se ihmiskäyttäytymisen asiantuntija. Olin surkea otus, jolle kaikki yrittivät olla kilttejä. Kiltteys, huomio, huomaavaisuus, auttaminen, alentuvuus, kumartuminen ylleni sai minut paniikin partaalle, poistuin tilasta, usein kotiin asti. Häpeä ja kiukku vuorottelivat: ”Kuinka voin olla niin tyhmä. Hitto, en ole mikään ressukka! Muutan vuorille.”
Mieleeni piirtyy yhä uudelleen ilta, jolloin olin ystävieni seurassa. Sellaisiksi heitä kai kutsutaan, en ole ystävä-sanasta aina ihan varma.
Ajauduin keittiöön auttamaan tarjoilujen järjestämisessä ja olimme siellä kahdestaan toisen henkilön kanssa. Juttelimme niitä näitä. Heitettiin huulta ja tila oli todella rento, hauska ja luonnollinen. Sitten avoimesta ovesta kuului kommentti, joka ei ollut tarkoitettu minun korvilleni vaan hänen vieressään seisovalle kaverille. ”Sehän puhuu!”.
Puheeni katkesi kuin leikaten. Vanha tuttava, musta neste, valui taas ja asettui kurkkuni ympärille yhä tiiviimmin, yhä tiukemmin, yhä kipeämmin.
Jäin puuhailemaan keittiöön. Ja kun tunsin taas pystyväni kävelemään, kävin huikkaamassa heipat muille, jotka olivat aloittamassa herkuttelua.
En olisi pystynyt jäämään. En olisi pystynyt syömään. En olisi toennut tilastani ennen aamua.
Pääsin kotiin. Itkeä tuhersin typeryyttäni ja tyhmyyttäni. Niin ajattelin.
En siinä muistanut, miten tiesin noista kavereista paljon enemmän kuin kukaan toinen heistä. En tiennyt, että taitoni rakentaa päässäni ryhmän sosiogrammeja, havaita ja ymmärtää ihmisten käyttäytymisen motiiveja, syitä ja seurauksia olisi tuhansia vuosia sitten ollut korvaamaton. Olisin ollut klaanin neuvonantaja, ehkä hengellinen johtaja, kylän viisas, jolta yhteisö olisi kysynyt neuvoja yhteisten asioiden hoitamiseen, sovittelija, jolta olisi haettu apua riitoihin ja erimielisyyksiin. En tiennyt, että meluamalla omiaan kaverini elivät vain osittain.
Kaveri-illat, kotibileet, kokoontumiset kylänraitilla, nuorisoillat, niitä en kokenut koskaan. En lähtenyt niihin. En halunnut. Kieltäydyin kauniisti, kun kysyttiin. Lopulta kysymykset vähenivät ja ennen pitkää loppuivat kokonaan. Sittemmin en enää edes tiennyt, että jotain tapahtumaa, jotain yhteistä olisi edes tulossa. Ajauduin kaiken ulkopuolelle.
Muutuin
Jossain kohdin muutuin. Nykyään puhun niin, että jälkeenpäin kaduttaa. Keskeytän ihmisiä, koska en edelleenkään tiedä, milloin on minun vuoroni aukaista suuni, jos kerran hiljainen tarkkailija ei saa olla – niin, ja koska asiat vain pulppuavat ulos suustani.
Olen oppinut, että esittämällä mielipiteeni tai kommenttini, ehkä kysymyksenikin ensimmäisenä, pysyn keskustelussa mukana ainakin jäsenenä, joka on olemassa. En puhu silloin toisten päälle yhtä helposti ja saan vaikuttaa mielipiteilläni, joita kyllä riittää. En ajaudu enää niin helposti ryhmän ulkopuolelle. Mutta se on raskasta. Ja se vaatii palautumista, korvalepoa ja rakkaiden sielunmaisemien hyväilyä.
On tärkeää tiedostaa, että myös vetäytyvät kaipaavat läsnäoloa. Vaikka ei olisikaan aina sanottavaa, se ei tarkoita, että haluaisi olla aina yksin. Ja vaikka kieltäytyisi jokaisesta kutsusta, tuntuu hyvältä, että siitä huolimatta kutsutaan mukaan uudelleen, muistetaan olemassaolo ja kunnioitetaan persoonaa.
Ihminen on eläin, joka haluaa ympärilleen oman lauman. Yksin ei selviydy kukaan. Ja jos jotenkin siitä selviytyisi, ei olisi ketään kenen kanssa iloita siitä. Ei olisi ketään, kuka sanoisi: “Ihana, kun… olet”.
Kirjoittaja Tuula Niinikangas on neuromoninainen kulkija ja yrittäjä, maailman tarkkailija, ajattelija, ihmettelijä, utelias oppija, kynäilijä ja piirrospipertäjä.